KHO:2002:82

Ympäristölupa - Kivenlouhimo - Jätehuoltoasia - Jäte - Sivukivi - Jätedirektiivi - Säädösten voimaantulo - Ympäristönsuojelulainsäädännön soveltaminen aikaisemman lain aikana vireillepantuun jäteasiaan

Yhtiön tarvekiven louhinnassa syntyvää, mahdollista myöhempää käyttöä varten louhimisalueen läheisyyteen, mutta maa-aineisten ottamisluvassa määritellyn ottamisalueen ulkopuolelle varastoitua ja toistaiseksi varastointialueelle jäävää sivukiveä, jonka sivukiven haltija oli poistanut tai aikonut poistaa käytöstä, pidettiin jätelaissa tarkoitettuna jätteenä. Sivukiven varastointipaikkaa louhinta-alueen läheisyydessä, sivukiven koostumusta ja sitä seikkaa, ettei sivukivestä aiheudu todellista vaaraa ihmisten terveydelle tai ympäristölle, jos tämä oletetaan näytetyksi toteen, ei pidetty tältä osin olennaisina perusteina sen ratkaisemiseksi, onko sivukivi luokiteltava jätteeksi.

Asiassa oli lisäksi kysymys sovellettavasta lainsäädännöstä. Lääninoikeuden päätös oli annettu soveltaen ympäristölupamenettelylakia (735/1991) ja ympäristölupamenettelyasetusta (772/1992). Koska asia palautettiin kaatopaikkaa koskevana ympäristölupa-asiana kokonaisuudessaan uudelleen käsiteltäväksi, oli jatkokäsittelyssä sovellettava käsittelyn aikana 1.3.2000 voimaan tullutta ympäristönsuojelulainsäädäntöä. Toimivaltainen viranomainen käsittelemään palautetun louhostoiminnassa syntyneen pysyvän jätteen kaatopaikan ympäristölupa-asian oli kunnan ympäristönsuojeluviranomainen.

Kort referat på svenska

1. ASIAN KÄSITTELY KUNTAYHTYMÄN HALLITUKSESSA

1.1. Yhtiön hakemus

Palin Granit Oy on 25.11.1994 Vehmassalon kansanterveystyön kuntayhtymän hallituksessa vireille panemassaan hakemuksessa pyytänyt ympäristöluvan myöntämistä Taivassalon kunnan Ahaisen kylässä Ahaisen tilaan RN:o 1:47 kuuluvalle noin 3,5 hehtaarin suuruiselle alueelle, josta sittemmin on muodostettu Balmoral II -niminen tila RN:o 1:80, sijoitettavaa kivenlouhimoa varten. Hakemuksen mukaan louhinnan seurauksena syntyy vuosittain sivukiveä noin 50 000 kuutiometriä eli noin 65 - 80 % irrotettavasta kokonaiskiviainesmäärästä.

Ympäristölupahakemuksen mukaan sivukivi sijoitettaisiin 29.6.1989 päivätyn erillisen täyttösuunnitelman ja Taivassalon kunnanhallituksen 9.10.1989 maa-aineslain säännösten nojalla myöntämän luvan mukaisesti louhimoalueen länsipuoliselle jo käytössä olevalle noin 7,2 hehtaarin suuruiselle tiloista Korvasuo RN:o 1:12 ja Korvasuo II RN:o 4:29 muodostuvalle alueelle, jolla oli vielä tilaa 700000 kuutiometrin ainesmäärän varastointiin. Ympäristölupahakemuksesta ilmeni edelleen, että sivukiven käsittelyä varten oli voimassa myös Turun ja Porin lääninhallituksen 14.6.1991 hyväksymä yhtiön louhimokiinteistöä koskeva jätehuoltosuunnitelma. Hakemuksessa on mainittu sivukiven hyötykäytön mahdollisuuksina sen käyttö murskeena ja täyttömateriaalina. Hakemuksen mukaan sivukivestä saatavan murskeen jakautuminen prosentuaalisesti eri karkeusasteisiin ei ollut arvioitavissa ennen kuin se oli koneellisesti selvitetty.

1.2. Kuntayhtymän hallituksen päätös

Kuntayhtymän hallitus on 19.12.1994 tekemällään päätöksellä siitä ilmenevin lupaehdoin n:ot 1-8 myöntänyt hanketta varten yhtiölle hakemuksen mukaisesti toistaiseksi voimassa olevan ympäristöluvan. Lupaehdot 7 ja 8, joista asiassa varsinaisesti on kysymys, kuuluvat seuraavasti:

"7. Louhimo on järjestettävä niin, että kiviaineksen ottamisen vahingollinen vaikutus luontoon ja maisemakuvaan jää mahdollisimman vähäiseksi eikä toiminnasta aiheudu asutukselle tai ympäristölle terveydellistä vaaraa tai haittaa.

Siis siten, että louhimisessa syntyvä sivukiviaines varastoidaan alueelle, joko sivupenkereiksi tai sikäli kun alin louhintataso on saavutettu myös louhokseen, louhinnan liuskaamiseen, maisemointiin sekä Tielaitoksen ja Palin Granitin lausunnoissaan perustuviin hyötykäyttöihin.

8. Kivilouhimolla tulee noudattaa ympäristölupahakemuksen mukana tulleita liitteitä (maa-ainesottosuunnitelma, jossa on selvitys sivukiven varastoinnista ja käsittelystä, kohta 3.4 sekä karttaliitteet ja muut liitteet).

Lisäksi louhimolla tulee ottaa huomioon Turun vesi-ja ympäristöpiirin sekä Taivassalon ympäristönsuojelulautakunnan lausunnossaan asettamia määräyksiä jätevesien yms. käsittelyssä."

Soveltaminaan oikeusohjeina kuntayhtymän hallitus on viitannut ympäristölupamenettelylain (735/1991) 2 ja 3 §:ään, terveydenhoitolain (469/1965) 26 §:ään, terveydensuojelulain (763/1994) 9 §:ään, terveydenhoitoasetuksen (55/1967) 17 ja 18 §:ään, sisäasiainministeriön ongelmajätteistä antamaan päätökseen (576/1979), jätelain (1072/1993) 4 ja 22 §:ään, jäteasetuksen (1390/93) 4 §:ään ja ilmansuojelulain (67/1982) 7 §:ään.

2. ASIAN KÄSITTELY LÄÄNINOIKEUDESSA

2.1. Turun ja Porin lääninhallituksen valitus ja sen johdosta hankittu selvitys

Turun ja Porin lääninhallitus on valituksessaan lääninoikeudelle vaatinut kuntayhtymän hallituksen päätöksen kumoamista, koska kuntayhtymän hallitus on ylittänyt toimivaltansa ratkaistessaan hanketta koskeneen ympäristölupa-asian ja koska se on asiaa käsitellessään muutoinkin menetellyt virheellisesti.

Lääninhallitus on perustellut valitustaan muun ohella sillä, että kiven läjitysaluetta on jätehuoltolain (673/1978) ja 1.1.1994 voimaan tulleen jätelain (1072/1993) mukaan pidettävä kaatopaikkana. Kivenlouhimon ympäristölupa-asian käsittely kuuluu näin ollen ympäristölupamenettelyasetuksen 1 §:n 1 momentin 14 kohdan ja 2 momentin nojalla lääninhallituksen toimivaltaan.

Kuntayhtymän hallitus ja yhtiö ovat antaneet selityksen. Lounais-Suomen ympäristökeskus on lääninhallituksen sijaan tulleena antanut vastaselityksen.

2.2. Turun ja Porin lääninoikeuden ratkaisu

Lääninoikeus on valituksenalaisella päätöksellään 14.5.1996 kumonnut kuntayhtymän hallituksen päätöksen ja siirtänyt yhtiön lupahakemuksen Lounais-Suomen ympäristökeskuksen käsiteltäväksi.

Perusteluinaan lääninoikeus on lausunut seuraavasti:

"Asiakirjojen mukaan alueelta louhitaan kiveä noin 60 000 kuutiometriä vuodessa. Tästä määrästä noin 40 000 - 50 000 kuutiometriä on sivu- eli jätekiveä, joka varastoidaan Taivassalon kunnanhallituksen 9.11.1987 myöntämässä maa-ainesten ottamisluvassa määritellyn ottamisalueen ulkopuolelle erillisen suunnitelman mukaisesti.

Sivukiveä on pidettävä jätelaissa ja -asetuksessa tarkoitettuna jätteenä. Alueella on siten katsottava olevan teollisuusjätteen kaatopaikka.

Kunnanhallitus ei ole voinut 9.10.1989 tekemällään päätöksellä myöntää lupaa sivukiven varastoimiseen 9.11.1987 annetussa ottamisluvassa määritellyn alueen ulkopuolelle, koska kysymys on itse asiassa ollut teollisuusjätteen kaatopaikasta. Tilanne ei ole tältä osin asiakirjojen mukaan myöhemminkään muuttunut.

Nyt kysymyksessä olevan lupahakemuksen vireille tulon aikaan 25.11.1994 ratkaistiin kaatopaikan ympäristölupaa koskevat asiat ympäristölupamenettelyasetuksen (772/1992) 1 §:n 1 momentin 14 kohdan mukaan lääninhallituksessa. Jos samalla laitosalueella oli useita ympäristöluvan varaisia laitoksia ja lääninhallituksen toimivaltaan kuului yhdenkin laitoksen lupa-asian ratkaiseminen, voi lääninhallitus sanotun asetuksen 1 §:n 2 momentin nojalla ottaa ratkaistavakseen alueen muun laitoksen lupa-asian, jos sillä oli asiallinen yhteys lääninhallituksen toimivaltaan kuuluvaan lupa-asiaan. Kun otetaan huomioon myös ympäristölupamenettelylain 2 §:n 2 momentin säännös (1073/1993) ympäristölupaan sisällytettävistä ratkaisuista, hakemuksessa tarkoitetusta ympäristöluvasta päättäminen kuului 19.12.1994 lääninhallituksen toimivaltaan. Kuntayhtymän hallituksen olisi siis hallintomenettelylain 8 §:n mukaisesti tullut siirtää hakemus lääninhallituksen käsiteltäväksi.

Ympäristölupamenettelyasetusta muutettiin 24.1.1995 annetulla asetuksella siten, että edellä mainitussa asetuksen 1 §:n 1 momentin 14 kohdassa tarkoitettu asia ratkaistaan 1.3.1995 alkaen alueellisessa ympäristökeskuksessa. Myös ympäristökeskus voi asetuksen 1 §:n 2 momentin nojalla, sellaisena kuin se on muutetussa muodossa, ottaa ratkaistavakseen alueen muun laitoksen lupa-asian, jos sillä on asiallinen yhteys ympäristökeskuksen toimivaltaan kuuluvaan asiaan. Hakemus on näin ollen siirrettävä Lounais-Suomen ympäristökeskuksen ratkaistavaksi."

Soveltaminaan oikeusohjeina lääninoikeus on viitannut ympäristölupamenettelylain 1 §:ään, 2 §:n 2 momenttiin ja 5 §:ään (735/1991 ja 61/1995), ympäristölupamenettelyasetuksen 1 §:n 1 momentin 14 kohtaan (772/1992 ja 62/1995) ja 2 momenttiin (772/1992 ja 62/1995), jätelain 3 §:n 1 momentin 1 kohtaan sekä jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 1 kohtaan, 3 §:ään ja liitteeseen I.

3. ASIAN KÄSITTELY KORKEIMMASSA HALLINTO-OIKEUDESSA

3.1. Yhtiön ja kuntayhtymän valitukset ja niiden johdosta hankittu selvitys

Yhtiö ja kuntayhtymän hallitus ovat vaatineet lääninoikeuden päätöksen kumoamista. Lounais-Suomen ympäristökeskus on antanut valituksista selityksen. Yhtiö ja kuntayhtymän hallitus ovat antaneet ympäristökeskuksen selityksen johdosta vastaselityksen. Ympäristöministeriö on antanut lausunnon, josta yhtiötä ja kuntayhtymän hallitusta on vielä kuultu.

Yhtiö on valituksessaan ja vastaselityksissään lausunut, että sivukivi ei ole jätettä eikä sen varastointi muodosta teollisuusjätteen kaatopaikkaa. Tältä osin yhtiö on viitannut myös jätedirektiivin määritelmään jätteistä. Yhtiön mukaan sivukivi on jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 1 kohdan mukainen maa-aineksen ottamisessa syntyvä vaaraton maa-ainesjäte, jota käsitellään ottamispaikalla ja joka kuuluu siten maa-aineslain alaisuuteen eikä jätelainsäädännön piiriin. Tähän liittyen yhtiö on esittänyt, että korkein hallinto-oikeus pyytäisi Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta ennakkoratkaisua erityisesti siitä, onko sivukivi jätettä jätedirektiivin tarkoittamassa mielessä.

Yhtiö on täsmentänyt, että sivukiven käyttö kasvaa oleellisesti soravarojen ehtyessä. Sivukivi sijoitetaan maastoon tarkoituksella hyödyntää se myöhemmin, eikä sen sijoitusaika jää tällöin pitkäksi. Yhtiö ei myöskään graniittia louhiessaan käytä sellaisia kemikaaleja ja muita aineita, joita käytetään kaivostoiminnassa. Graniitti ei louhittaessa muutu jätedirektiivin tarkoittamin tavoin vaaralliseksi ihmisen terveydelle tai ympäristölle. Sivukivi voidaan myös välittömästi ilman siihen kohdistettavia hyödyntämistoimenpiteitä käyttää uudelleen ja kuluttaa, eikä sitä myöskään ole lopullisesti poistettu kaikesta tulevasta käytöstä.

Yhtiö on vielä esittänyt sen tapauksen varalta, mikäli sivukivi vastoin yhtiön käsitystä katsottaisiinkin jätteeksi, että sivukiven käsittelyyn ei kuitenkaan voida soveltaa jätelakia johtuen jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 1 kohdan säännöksestä. Säännöksen mukaan jätelain jätelupaa koskevia säännöksiä ei sovelleta muun ohella maa-aineksen ottamisessa syntyvän vaarattoman maa-ainesjätteen hyödyntämiseen tai käsittelyyn ottamispaikalla. Näin ollen yhtiön tilalla Balmoral II RN:o 1:80 harjoittamaan louhintaan on sovellettava lääninoikeuden soveltaman jätelain sijasta ainoastaan maa-aineslakia. Taivassalon kunnanhallituksen 8.12.1994 yhtiölle myöntämässä maa-ainesluvassa on riittävästi määrätty myös sivukivestä, joka päätöksen mukaan on tarkoitettu varastoitavaksi kunnanhallituksen toimivaltansa puitteissa jo aikaisemmin 9.10.1989 maa-aineslain nojalla tekemän päätöksen mukaisesti alueelle, joka muodostuu nykyisin tilan Balmoral II RN:o 1:80 viereisistä tiloista Korvasuo RN:o 1:12 ja Korvasuo II RN:o 4:29. Lääninoikeus ei ole voinut valituksenalaisella päätöksellään jälkikäteen puuttua kunnanhallituksen mainittuun 9.10.1989 tekemään lainvoimaiseen lupapäätökseen eikä liioin yhtiölle 9.11.1987 maa-aineslain perusteella myönnettyyn lainvoimaiseen louhimislupaa koskeneeseen päätökseen, koska nuo molemmat lupapäätökset 9.10.1989 ja 9.11.1987 eivät olleet edes koskeneet tilaa Balmoral II RN:o 1:80, joka pelkästään on ollut nyt kysymyksessä olevan ympäristölupahakemuksen kohteena.

Yhtiö on lopuksi huomauttanut, ettei lääninoikeuden valituksenalaisessa päätöksessä ole otettu kantaa siihen, millä tavalla lääninhallituksen 14.6.1991 hyväksymä jätehuoltosuunnitelma suhtautuu nyt kysymyksessä olevaan ympäristölupaan, vaikka tila Balmoral II RN:o 1:80 on aikaisemmin ollut tuon jätehuoltosuunnitelman kohdekiinteistöistä lohottu määräala.

Kuntayhtymän hallitus on vastaselityksessään uudistanut valituksessaan esittämänsä kannan katsoen, että sivukivi ei ole jätettä ja että sivukiven läjityspaikan määritteleminen kaatopaikaksi on virheellinen arviointi. Jätelaki ja -asetus eivät edellytä hanketta varten jätelupaa, mistä syystä ympäristöluvan myöntäminen kivilouhimoa varten kuuluu kokonaisuudessaan kuntayhtymän hallituksen toimivaltaan.

Ympäristökeskus on selityksessään lausunut, että louhinnan ja sivukiven läjityksen pitkäaikaisuus huomioon ottaen sivukiveä on pidettävä käytöstä poistettuna jätteenä ainakin siihen asti, kunnes sen käyttöön ottaminen konkreettisesti osoitetaan. Perustellessaan käsitystään, että sivukiven hyötykäyttöä ja käsittelyä koskevia toiminnallisia määräyksiä voidaan antaa jätelainsäädännön mukaisessa jäteluvassa, ympäristökeskus on huomauttanut jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetun "ottamispaikan" käsitteen määrittelyssä olevan luontevaa tukeutua maa-aineslain mukaiseen ottamissuunnitelmaan silloin, kun koko ottotoiminta sisältyy suunnitelmaan. Sen sijaan tilanteissa, joissa ottotoimintaa on käsitelty useissa eri ottamissuunnitelmissa, suunnitelman mukainen rajaus voi osoittautua keinotekoiseksi. Sivukiven hyötykäyttöä ja käsittelyä koskevia toiminnallisia määräyksiä on vaikeata sisällyttää maa-aineslupaan eikä sivukiven hyödyntämisvelvoitteita voida antaa myöskään eräistä naapuruussuhteista annetun lain tai terveydensuojelulain nojalla ympäristöluvassa.

Ympäristöministeriö on lausunnossaan yhtynyt ympäristökeskuksen käsitykseen siitä, että sivukiveä on pidettävä jätteenä. Sivukivi sijoitetaan maastoon usein niin, ettei sen myöhempi hyödyntäminen ole varmaa. Ainakin osittain se jää maastoon pysyvästi. Tällöin sivukiven sijoittamista ei voida pitää tavanomaisena varastoimisena vaan kaatopaikkatoimintaan rinnastettavana. Käytöstä poistetun aineen tai esineen pitkäaikainen sijoittaminen maahan tai maan päälle on jätteen käsittelyä, jolloin aluetta pidetään kaatopaikkana, josta on tarkempia säännöksiä 1.10.1997 voimaan tulleessa valtioneuvoston päätöksessä kaatopaikoista (861/1997). Sanottu päätös ei kuitenkaan koske "sellaista paikkaa, jonne sijoitetaan vain pysyvää maa- ja kiviaines- tai ruoppausjätettä". Koska sivukiven läjitysalue ei kuitenkaan ollut sellainen kaatopaikka, jota tarkoitettiin ympäristölupahakemusta 25.11.1994 vireille pantaessa voimassa olleen terveydenhoitoasetuksen (55/1967) 17 §:n 38 kohdassa kaatopaikan tarkoittaessa lähinnä asumisjätteiden kaatopaikkaa sekä teollisuusjätteiden kaatopaikkaa silloin kun teollisuusjätteiden sijoittamisesta voi aiheutua terveydellistä haittaa, ministeriö on katsonut yhtiön olleen tuona ajankohtana velvollinen hakemaan ympäristölupaa asetuksen 17 §:n 38 kohdan sijasta saman asetuksen (55/1967) 17 §:n 41 kohdan nojalla. Kuntayhtymän hallitus on ollut toimivaltainen lupaviranomainen ratkaisemaan yhtiön hakemuksen.

Ministeriö on edelleen lausunut käsityksenään maa-aineslain soveltamisesta asiassa, että ottamissuunnitelma ja maa-aineslain 11 §:n mukaiset lupamääräykset riittävät sääntelemään maa-ainesten ottamisesta syntyvien vaarattomien maa-ainesjätteiden hyödyntämistä ja käsittelyä. Maa-aineslain (555/1981 mukaisella "ottamisalueella" tarkoitetaan sitä aluetta (tilaa / tiloja tai määräalaa / määräaloja), jolla maa-ainesten otto ja siihen liittyvät muut järjestelyt (muun muassa pintamaiden ja sivutuotteiden käsittely) tapahtuvat. Tämän mukaisesti Taivassalon kunnanhallituksen 8.12.1994 tekemän maa-aineslupapäätöksen tarkoittama ottamisalue on koskenut sekä tilaa Balmoral II RN:o 1:80, jolla louhintaa harjoitetaan, että myös sivukiven läjitysalueena palvelevia tiloja Korvasuo RN:o 1:12 ja Korvasuo II RN:o 4:29.

Käsityksenään jätelain soveltamisesta tähän tapaukseen ministeriö on katsonut jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 1 kohdassa mainitulla "ottamispaikalla" tarkoitettavan sitä aluetta, jolla tapahtuvaan maa-ainesten ottamiseen on haettava maa-aineslain mukainen lupa. Tällä alueella ei siis sovelleta jätelain jätelupaa koskevia säännöksiä, vaikka jätelakia sovelletaankin muutoin ottamispaikan jätehuoltoon.

Lupaedellytyksistä ministeriö on lopuksi lausunut yhtiön ottamissuunnitelman olleen tasoltaan niin heikon, ettei ympäristölupahakemusta olisi tullut ratkaista pelkästään ottamissuunnitelmasta ilmenevien tietojen perusteella.

Yhtiö on vastineessaan ministeriön lausunnon johdosta muun ohella todennut ministeriön omaksuneen "ottamisalueen" käsitteestä sitä laajentavan, lakiin perustumattoman tulkinnan, joka on ristiriidassa ministeriön aikaisemmasta lausunnosta ilmenevän käsityksen kanssa. Yhtiö ei ollut hakenut lupaa kiviainesten varastointiin eikä sellaiseen lupaan ollut ollut edes tarvetta, koska tuo lupa oli myönnetty jo aikaisemmin.

Yhtiöltä, kuntayhtymän hallitukselta ja ympäristökeskukselta on pyydetty erikseen lausunnot sen varalta, että korkein hallinto-oikeus päättää pyytää asiassa ennakkoratkaisun Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta.

Merkitään, että korkein hallinto-oikeus on 31.12.1999 antamallaan taltiosta n:o 4426 ilmenevällä päätöksellään päättänyt pyytää asiassa ennakkoratkaisun Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta.

3.2. Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkoratkaisupyyntö:

Korkein hallinto-oikeus on asettanut Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen vastattavaksi seuraavat kysymykset:

"Onko tarvekivenlouhinnassa syntyvää sivukiveä pidettävä jätteistä 15.7.1975 annetun neuvoston direktiivin 75/442/ETY, sellaisena kuin direktiivi on muutettuna 18.3.1991 annetulla neuvoston direktiivillä 91/156/ETY, 1 artiklan a alakohdassa tarkoitettuna jätteenä ottaen huomioon seuraavat seikat a-d ?

a) Mikä merkitys edellä mainitussa arvioinnissa on sillä, että sivukivi varastoidaan louhimisalueen viereiselle alueelle odottamaan myöhempää käyttöä? Onko sillä seikalla, varastoidaanko sivukivi louhimisalueelle, sen viereiselle alueelle tai kauemmas ylipäänsä merkitystä?

b) Mikä merkitys arvioinnissa on sillä, että sivukivi on koostumukseltaan samanlainen kuin se kallioperä, josta se on louhittu, ja että sivukivi ei säilytysajastaan tai säilytystavastaan riippumatta muuta koostumustaan?

c) Mikä merkitys arvioinnissa on sillä, että sivukivi on ihmisten terveyden ja ympäristön kannalta vaaratonta? Missä määrin ylipäänsä sivukiven mahdolliselle vaikutukselle terveydelle ja ympäristölle on annettava merkitystä arvioitaessa sitä, onko sivukivi jätettä?

d) Mikä merkitys arvioinnissa on annettava sille, että sivukivi on tarkoitus, kokonaan tai osittain, siirtää pois varastointialueelta hyötykäyttöön, esimerkiksi maantäyttöön ja aallonmurtajiin, ja että sivukivi voitaisiin hyödyntää sellaisenaan ilman siihen kohdistettavia muuntamis- tai vastaavia toimenpiteitä? Missä määrin tässä yhteydessä on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka varmat suunnitelmat sivukiven haltijalla on tällaisesta hyötykäytöstä ja siitä, kuinka pian se tapahtuisi sen jälkeen, kun sivukivi on sijoitettu varastointialueelle?"

3.3. Euroopan Yhteisöjen tuomioistuimen tuomio:

Euroopan Yhteisöjen tuomioistuin on asian edellyttämän menettelyn jälkeen tuomiossaan 18.4.2002, asia C-9/00, vastannut korkeimman hallinto-oikeuden esittämään ennakkoratkaisupyyntöön.

3.3.1. Euroopan Yhteisöjen tuomioistuimen tuomiossaan esittämät perustelut

Pääkysymyksen osalta:

Direktiivin 75/442/ETY 1 artiklan a alakohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jätteellä tarkoitetaan mitä tahansa liitteessä I esitetyissä luokissa mainittua ainetta tai esinettä, jonka haltija hävittää, aikoo hävittää tai on velvollinen hävittämään. Liitteessä I ja Euroopan jäteluettelossa täsmennetään tätä määritelmää antamalla luettelo aineista ja esineistä, jotka voidaan luokitella jätteiksi. Liite ja luettelo ovat kuitenkin luonteeltaan ainoastaan ohjeellisia, ja jätteeksi luokitteleminen perustuu ennen kaikkea, kuten komissio perustellusti toteaa, jätteen haltijan käyttäytymiseen, eli siihen aikooko se vai ei hävittää kyseessä olevat aineet. Näin ollen jätteen käsitteen soveltamisala riippuu siitä, mikä merkitys annetaan termille "hävittää". (Tuomion kohta 22)

Hävittämisen käsitettä tulkittaessa on ensisijaisesti otettava huomioon direktiivin 75/442/ETY tavoite, joka on sen kolmannen peruskappaleen mukaan ihmisen terveyden ja ympäristön suojeleminen jätteiden keräilyn, kuljetuksen, käsittelyn, varastoinnin ja kaatopaikalle sijoittamisen aiheuttamilta haitallisilta vaikutuksilta, ja EY 174 artiklan 2 kohta, jonka mukaan yhteisön ympäristöpolitiikalla pyritään suojelun korkeaan tasoon ja se perustuu muun muassa ennalta varautumisen periaatteelle ja periaatteelle, jonka mukaan on ryhdyttävä ennalta ehkäiseviin toimiin. Jätteen käsitettä ei siis voida tulkita suppeasti. (Tuomion kohta 23)

Se, onko tiettyä ainetta pidettävä jätteenä, on kuitenkin selvitettävä kaikkien asiaan vaikuttavien seikkojen perusteella siten, että direktiivin 75/442/ETY tavoite otetaan huomioon ja varotaan vaarantamasta sen tehoa. (Tuomion kohta 24)

Direktiivissä ei säädetä sellaisesta määräävästä arviointiperusteesta, jonka perusteella voitaisiin todeta, että haltijalla on tarkoitus hävittää tietty aine tai esine. Yhteisöjen tuomioistuin, jolle on useita kertoja esitetty kysymyksiä eri aineiden luokittelemisesta jätteeksi, on kuitenkin pystynyt antamaan tiettyjä ohjeita, joiden avulla haltijan tarkoitusta voidaan yrittää tulkita. Sivukiven luokittelua on tarkasteltava näiden seikkojen ja direktiivin 75/442/ETY tavoitteiden kannalta ja arvioitava, kuuluuko se direktiivin liitteessä I olevassa Q 11 kohdassa tarkoitettuun raaka-aineiden erottamisessa syntyneiden jäännöstuotteiden luokkaan. (Tuomion kohta 25)

Komissio pitää aineeseen tai esineeseen kohdistettuja huolehtimis- ja hyödyntämistoimia osoituksena direktiivin 75/442/ETY 1 artiklan a alakohdassa tarkoitetusta aikomuksesta hävittää ne. Direktiivin 75/442/ETY 4, 8, 9, 10 ja 12 artiklassa näitä toimia pidetään komission mukaan jätteiden käsittelymenetelminä. Tällaisina toimina mainitaan sijoittaminen maahan tai maan päälle, kuten kaatopaikalle (liitteessä II A oleva D 1 kohta), ja varastoiminen ennen muita huolehtimistoimia (liitteessä II A oleva D 15 kohta) ja jätteen varastoiminen ennen hyödyntämistoimia (liitteessä II B oleva R 13 kohta). Louhimispaikalle tai sijoituspaikalle varastoituun sivukiveen kohdistetaan näin komission mukaan huolehtimis- tai hyödyntämistoimi. (Tuomion kohta 26)

Jätteiden huolehtimis- tai hyödyntämistoimia on kuitenkin usein vaikea erottaa muiden tuotteiden käsittelystä. Kuten yhteisöjen tuomioistuin on jo todennut, pelkästään sen perusteella, että aineeseen kohdistetaan direktiivin 75/442/ETY liitteessä II B mainittu toimenpide, ei voida päätellä, että kyseessä olisi kyseisen aineen hävittäminen ja että sitä olisi tästä syystä pidettävä jätteenä. Pelkästään sen perusteella, että aineeseen kohdistetaan direktiivin 75/442/ETY liitteessä II A tai II B mainittu toimenpide, ei voida päätellä, että aine on luokiteltava jätteeksi. (Tuomion kohta 27)

Kuntayhtymän hallitus ja Palin Granit vakuuttavat, että louhostoiminnassa syntyvän sivukiven varastointipaikka ei ole kaatopaikka vaan uudelleen käytettävän materiaalin sijoituspaikka, koska sivukiveä voidaan käyttää maantäytössä tai satamien ja aallonmurtajien rakentamisessa. (Tuomion kohta 28)

Tämän väitteen perusteella ei kuitenkaan voida estää sivukiven luokittelemista jätteeksi. (Tuomion kohta 29)

Sen perusteella, että sivukiveen kohdistetaan direktiivissä 75/442/ETY tarkoitettu käsittelytoimi, tai että sivukivi voidaan käyttää uudelleen, ei voida ratkaista sitä, onko sivukivi direktiivissä 75/442/ETY tarkoitettua jätettä. (Tuomion kohta 30)

Tältä osin ratkaisevina onkin pidettävä muita tekijöitä. (Tuomion kohta 31)

Asiassa ARCO Chemie Nederland ym. annetun tuomion 83-87 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin painotti, että merkittävänä indisiona jäteluonteesta voidaan pitää sitä, että aine on tuotantoprosessista syntyvä jäämä eli tuote, jota ei sellaisenaan ole pyritty tuottamaan myöhempää käyttöä varten. Kuten komissio toteaa, esillä olevassa asiassa sivukiven tuottaminen ei ole Palin Granitin pääasiallinen tavoite. Sivukiveä tuotetaan ainoastaan toissijaisesti, ja yritys pyrkii rajoittamaan sen määrää. Yleisestikin ajatellen jätettä on se, mikä jää yli, kun jotain materiaalia tai esinettä työstetään, ja mitä ei ole välittömästi pyritty tuottamaan kyseisessä tuotantoprosessissa. (Tuomion kohta 32)

Näin ollen voidaan todeta, että louhinnassa syntyvä sivukivi, joka ei ole tuote, jonka tuottamiseen graniitin louhintaa harjoittava yritys pääasiallisesti pyrkii, kuuluu lähtökohtaisesti direktiivin 75/442/ETY liitteessä I olevassa Q 11 kohdassa mainittujen raaka-aineiden louhimisen ja työstämisen jäännöstuotteiden luokkaan. (Tuomion kohta 33)

Tätä kantaa vastaan voidaan esittää väite, että esine, materiaali tai raaka-aine, joka saadaan sellaisen tuotanto- tai louhimisprosessin tuloksena, jolla ei ole pääasiallisesti pyritty tuottamaan sitä, ei välttämättä ole jäännöstuote, vaan sivutuote, jota yritys ei halua direktiivin 75/442/ETY 1 artiklan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla hävittää, vaan jonka se aikoo käyttää tai hyödyntää kaupallisesti yritykselle kannattavalla tavalla myöhemmässä prosessissa ilman että siihen kohdistetaan edeltäviä muuntamistoimia. (Tuomion kohta 34)

Tällainen arviointi ei olisi direktiivin 75/442/ETY tavoitteiden vastainen. Millään tavoin ei nimittäin voitaisi perustella sitä, että sellaisiin esineisiin, materiaaleihin tai raaka-aineisiin, jotka ovat taloudellisesti arvoltaan tuotteita siitä riippumatta, onko niitä muunnettava, ja jotka sellaisenaan kuuluvat tällaisiin tuotteisiin sovellettavan lainsäädännön alaan, olisi sovellettava tämän direktiivin säännöksiä, joiden tarkoituksena on säännellä jätteistä huolehtimista tai hyödyntämistä. (Tuomion kohta 35)

Ottaen huomioon tämän tuomion 23 kohdassa mainittu velvollisuus tulkita laajasti jätteen käsitettä jätteistä niiden luonteen vuoksi aiheutuvan rasituksen ja haitan rajoittamiseksi, tämä sivutuotteita koskeva perustelu on rajoitettava koskemaan sellaisia tilanteita, joissa esineen, materiaalin tai raaka-aineen uudelleenkäyttö ilman edeltäviä muuntamistoimia ja tuotantoprosessin jatkeena on varmaa eikä ainoastaan mahdollista. (Tuomion kohta 36)

Sen kriteerin lisäksi, onko tiettyä ainetta pidettävä luonteeltaan jäännöstuotteena, toinen merkityksellinen kriteeri on se, kuinka suurella todennäköisyydellä tämä aine käytetään uudelleen ilman edeltäviä muuntamistoimia, kun arvioidaan sitä, onko tämä aine direktiivissä 75/442/ETY tarkoitettu jäte. Jos pelkän uudelleenkäyttömahdollisuuden lisäksi haltijalle on siitä taloudellista etua, uudelleenkäyttö tulee erittäin todennäköiseksi. Tällaisessa tapauksessa kyseessä olevaa ainetta ei voida enää pitää rasitteena, jonka haltija pyrkii hävittämään, vaan oikeana tuotteena. (Tuomion kohta 37)

Suomen hallitus toteaa täysin perustellusti, että pääasiassa sivukiven ainoa ajateltavissa oleva uudelleenkäyttö sellaisenaan esimerkiksi maantäytössä tai satamien ja aallonmurtajien rakentamisessa edellyttää suurimmassa osassa tapauksia varastointia, joka saattaa olla pitkäaikaista ja josta aiheutuu louhostoiminnan harjoittajalle kustannuksia ja josta saattaa aiheutua ympäristöhaittoja, joita direktiivillä 75/442/ETY nimenomaisesti pyritään rajoittamaan. Uudelleenkäyttö ei siis ole varmaa, ja se on mahdollistakin ainoastaan suhteellisen pitkän ajan kuluttua, minkä vuoksi sivukiveä on pidettävä louhimisen jäännöstuotteena, jonka toiminnan harjoittaja aikoo hävittää tai on velvollinen hävittämään direktiivissä 75/442/ETY tarkoitetulla tavalla, ja joka kuuluu siis tämän direktiivin liitteessä I olevassa Q 11 kohdassa tarkoitettuun luokkaan. (Tuomion kohta 38)

Ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen pääkysymykseen on siis vastattava, että tarvekiven louhinnassa syntyvän, mahdollista myöhempää käyttöä varten varastoidun ja toistaiseksi alueelle jäävän sivukiven haltija hävittää tai aikoo hävittää sivukiven, minkä vuoksi sitä on pidettävä direktiivissä 75/442/ETY tarkoitettuna jätteenä. (Tuomion kohta 39)

Alakysymysten a-d osalta:

Alakysymyksen d osalta yhteisöjen tuomioistuin on jo vastannut siihen pääkysymystä käsitellessään. Koska sivukiven käyttösuunnitelma on epämääräinen ja koska kaikkea syntyvää sivukiveä on mahdoton käyttää uudelleen, voidaan katsoa, että sivukivi voidaan kokonaisuudessaan luokitella jätteeksi, eikä vain siltä osin kuin siihen ei kohdistu käyttösuunnitelmaa. (Tuomion kohta 40)

Direktiivin 75/442/ETY 11 artiklan nojalla kansallisilla viranomaisilla on edelleen mahdollisuus antaa säännöksiä, joissa säädetään lupia koskevista vapautuksista, ja myöntää tällaisia vapautuksia tiettyjen jätteiden huolehtimis- ja hyödyntämistoimille, ja kansallisilla tuomioistuimilla on mahdollisuus varmistaa se, että näitä säännöksiä noudatetaan direktiivin 75/442/ETY tavoitteiden mukaisesti. (Tuomion kohta 41)

Alakysymyksen a osalta, edellä pääkysymykseen annettu vastaus huomioon ottaen, sivukiven varastointi paikkaan, joka on louhosalueella, sen välittömässä läheisyydessä tai kauempana olevalla alueella, ei vaikuta siihen, onko sivukiveä pidettävä jätteenä. Varastointiolosuhteet ja materiaalin sijoittamisen kesto eivät myöskään sellaisenaan kerro mitään siitä, minkä arvon yritys materiaalille antaa tai millä tavoin se voi siitä hyötyä. Niiden perusteella ei voida ratkaista sitä, aikooko materiaalin haltija hävittää sen vai ei. (Tuomion kohta 42)

Alakysymyksen b osalta edellä mainitussa asiassa ARCO Chemie Nederland ym. annetun tuomion 87 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin katsoi sen, että aine on tuotantoprosessissa syntyvä jäämä, jonka koostumus ei sovellu tarkoitukseen, johon sitä käytetään, tai että sitä on käytettävä erityistä varovaisuutta noudattaen sen vuoksi, että sen koostumus on vaaraksi ympäristölle, olevan indisio direktiivin 75/442/ETY 1 artiklan a alakohdassa tarkoitetusta hävittämisestä, hävittämistarkoituksesta tai hävittämisvelvollisuudesta. (Tuomion kohta 43)

Se, että sivukivi on koostumukseltaan samaa kuin kivi, joka louhitaan, ja ettei se muuta olomuotoaan, voisi siis merkitä sitä, että se soveltuu käytettäväksi uudelleen. Tätä voitaisiin pitää pääasiassa ratkaisevana ainoastaan, jos kaikki syntyvä sivukivi käytettäisiin uudelleen. On selvää, että louhitun kiven taloudellinen arvo riippuu kuitenkin sen koosta, muodosta ja käyttömahdollisuuksista rakennusalalla eli ominaisuuksista, joita sivukivellä ei ole siitä huolimatta, että se on koostumukseltaan samaa. Tälläkin perusteella sivukiven on katsottava olevan jäännöstuote. (Tuomion kohta 44)

Käyttämättömästä sivukivestä aiheutuvaa ympäristöhaittojen riskiä ei pienennä se, että sivukivi on mineraalikoostumukseltaan samaa kuin kallioperä, koska tästä huolimatta sivukiveen on mahdollisesti kohdistettava varastointitoimenpiteitä, jotka vaikuttavat ympäristöön. (Tuomion kohta 45)

Silloinkin kun aine hyödynnetään täysin ja se saa näin samat ominaisuudet ja tunnusmerkit kuin raaka-aine, sitä voidaan pitää direktiivin 75/442/ETY 1 artiklan a alakohdan määritelmän mukaan jätteenä, jos sen haltija hävittää, aikoo hävittää tai on velvollinen hävittämään sen. (Tuomion kohta 46)

Alakysymyksen c osalta sivukiven vaarattomuus ihmisen terveyden ja ympäristön kannalta ei myöskään ole seikka, jonka perusteella sivukivi pitäisi jättää luokittelematta jätteeksi. (Tuomion kohta 47)

Jätteistä annettua direktiiviä 75/442/ETY täydentää vaarallisista jätteistä 12 päivänä joulukuuta 1991 annettu neuvoston direktiivi 91/689/ETY (EYVL L 377, s. 20), mikä merkitsee, että jätteen käsitettä ei johdeta näiden aineiden vaarallisuudesta. (Tuomion kohta 48)

Vaikka oletettaisiinkin, ettei sivukivi koostumuksensa vuoksi aiheuta vaaraa ihmisten terveydelle ja ympäristölle, sivukivimäärän kasvusta johtuu välttämättä rasitusta ja haittaa ympäristölle, koska sen täysimääräinen uudelleenkäyttö ei ole välitöntä eikä edes aina mahdollista. (Tuomion kohta 49)

Se, että kyseessä oleva aine ei ole vaarallista, ei ole ratkaiseva tekijä sen arvioimiseksi, mitä tämän aineen haltija aikoo tehdä sillä. (Tuomion kohta 50)

Ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen alakysymyksiin on siis vastattava, että sivukiven varastointipaikka, sen koostumus ja se, ettei siitä aiheudu todellista vaaraa ihmisten terveydelle ja ympäristölle, jos tämä oletetaan näytetyksi toteen, eivät ole tältä osin olennaisia perusteita sen ratkaisemiseksi, onko sivukivi luokiteltava jätteeksi. (Tuomion kohta 51)

3.3.2. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisu

Näillä perusteilla Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on ratkaissut korkeimman hallinto-oikeuden 31.12.1999 tekemällään välipäätöksellä esittämät kysymykset seuraavasti:

1) Tarvekiven louhinnassa syntyvän, mahdollista myöhempää käyttöä varten varastoidun ja toistaiseksi alueelle jäävän sivukiven haltija hävittää tai aikoo hävittää sivukiven, minkä vuoksi sitä on pidettävä jätteistä 15 päivänä heinäkuuta 1975 annetussa neuvoston direktiivissä 75/442/ETY tarkoitettuna jätteenä.

2) Sivukiven varastointipaikka, sen koostumus ja se, ettei siitä aiheudu todellista vaaraa ihmisten terveydelle ja ympäristölle, jos tämä oletetaan näytetyksi toteen, eivät ole tältä osin olennaisia perusteita sen ratkaisemiseksi, onko sivukivi luokiteltava jätteeksi.

3.4. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisun johdosta hankittu selvitys:

Yhtiötä, kuntayhtymän hallitusta ja ympäristökeskusta on vielä kuultu Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisun johdosta.

Yhtiö on vastineessaan uudistanut ensisijaisen vaatimuksensa lääninoikeuden 14.5.1996 antaman päätöksen kumoamisesta ja kuntayhtymän hallituksen 19.12.1994 tekemän lupapäätöksen voimassapitämisestä, koska sivukiven varastointi ottamisalueen viereen ei muodostanut vanhankaan lainsäädännön mukaan kaatopaikkaa. Siten 19.12.1994 tehdyssä lupapäätöksessä ei ollut kysymys kaatopaikkaa koskevasta ympäristöluvasta, mistä syystä kuntayhtymän hallitus oli ollut toimivaltainen ratkaisemaan yhtiön lupahakemuksen. Lääninoikeuden, jolla on ollut asiasta toinen käsitys, päätös on siis kumottava.

Yhtiö on siltä varalta, ettei asiassa menetellä sen ensisijaisesti vaatimalla tavalla, uudistanut toissijaisesti tekemänsä vaatimuksen, että lääninoikeuden päätös joka tapauksessa kumotaan ja asia palautetaan kuntayhtymän hallitukselle uudelleen käsiteltäväksi siltä osalta kuin Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisu sivukiven jäteluonteesta mahdollisesti edellyttää.

Yhtiö on perustellut toissijaisesti tekemäänsä vaatimusta siten, että lääninoikeuden päätöksen pysyttäminen tosiasiallisesti johtaa kuitenkin siihen, että asia palautuu alkuperäiselle lupaviranomaiselle eli kuntayhtymän hallitukselle. Lääninoikeuteen aikanaan valittaneella lääninhallituksella, nykyisin Lounais-Suomen ympäristökeskuksella, ei tällaisessa tilanteessa olisi oikeussuojan tarvetta, koska ympäristökeskus siinäkään tapauksessa, että lääninoikeuden päätös pysytettäisiin, ei voisi ottaa lupa-asiaa ratkaistavakseen.

Yhtiö on vastineessaan edelleen muun ohella huomauttanut ympäristölupia koskevan kansallisen lainsäädännön muuttumisesta 1.3.2000 lukien tuolloin voimaan tulleen ympäristönsuojelulainsäädännön johdosta. Lupatoimivaltaa koskeva kysymys lienee ratkaistava sen lainsäädännön mukaisesti, joka oli voimassa ratkaisua tehtäessä. Mikäli lääninoikeuden päätös siirtää asia Lounais-Suomen ympäristökeskuksen ratkaistavaksi kuitenkin pysytettäisiin voimassa, tulisi lupa-asia käsiteltäväksi uudelleen alusta alkaen, koska lääninoikeuden kumoamaa lupapäätöstä ei enää olisi olemassa. Tällöin ei voitaisi käyttää hyväksi kumotun lupapäätöksen valmisteluun liittynyttä kuulemismenettelyä, ja tilanne rinnastuisi ympäristönsuojelulain voimaanpanosta annetun lain 20 §:ssä tarkoitettuun palautetun asian käsittelyyn uudelleen, jolloin siis sovellettaisiin uuden ympäristönsuojelulainsäädännön ympäristölupaa koskevia säännöksiä. Uusien säännösten soveltamisesta olisi kuitenkin sellainen paradoksaalinen seuraus, ettei ympäristökeskuskaan olisi enää toimivaltainen ratkaisemaan lääninoikeuden sille siirtämää lupa-asiaa, vaan ympäristökeskuksen olisi siirrettävä asia kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle eli kansanterveystyön kuntayhtymän hallitus saisi jo kerran käsittelemänsä ja ratkaisemansa asian uudelleen käsiteltäväkseen, nyt ympäristönsuojelulain (86/2000) mukaisena uutena lupa-asiana. Vaikka Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen määrittelemän sivukiven jäteluonteen johdosta louhimolle katsottaisiinkin muodostuvan kaatopaikka, ympäristölupa-asian ratkaisisi siinäkin tapauksessa ympäristönsuojeluasetuksen 6 §:n 1 momentin 12 a- kohdan ja 7 §:n 1 momentin 13 kohdan nojalla kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Sivukiven käsittelyä ja varastointia koskeva yhtiön toiminta on Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomion mukaisesti ympäristönsuojeluasetuksen 4 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua jätteen käsittelyä ja / tai jätteen hyödyntämistä ottamispaikalla, eikä tällaisen vaarattoman kiviainesjätteen hyödyntäminen ja käsittely ottamispaikalla mainitun asetuksenkohdan mukaan ole lainkaan ympäristöluvan varaista toiminta, mikäli hyödyntäminen tai käsittely on suunnitelmallista. Sen sijaan itse louhintaa koskevassa ympäristöluvassa voidaan sivukiven käsittelystä ja hyödyntämisestä antaa lupamääräyksiä kuten tähänkin asti, esimerkiksi sellaisia kuin kuntayhtymän hallituksen lupapäätöksen 19.12.1994 lupamääräyksiin n:ot 7 ja 8 on sisältynyt. Sivukiven määrittelemisellä jätelaissa tarkoitetuksi jätteeksi ei ole kovinkaan suurta merkitystä aikaisempaan lupakäytäntöön verrattuna eikä se lähtökohtaisesti edellytä vanhojen lupamääräysten muuttamista tai uusien antamista. On oletettava, että palauttamisen jälkeenkin ympäristölupa myönnettäisiin uudelleen jokseenkin samanlaisin lupamääräyksin kuin 19.12.1994 myönnetty lupakin.

Kuntayhtymän hallitus on ilmoittanut pidättyvänsä antamasta vastinetta ennakkoratkaisun johdosta.

Ympäristökeskus on ilmoittanut, ettei sillä ole lausuttavaa ennakkoratkaisun johdosta.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu:

Lääninoikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan Vehmassalon kansanterveystyön kuntayhtymän hallituksen 19.12.1994 tekemää päätöstä voimaan saattamatta enemmän viivytyksen välttämiseksi Taivassalon kunnan ympäristönsuojelulain (86/2000) 21 §:ssä tarkoitettuna ympäristönsuojeluviranomaisena toimivalle Vehmassalon kansanterveystyön kuntayhtymän hallitukselle uudelleen käsiteltäväksi.

Perustelut:

Yhtiön tarvekiven louhinnassa syntyvää, mahdollista myöhempää käyttöä varten louhimisalueen läheisyyteen varastoitua ja toistaiseksi varastointialueelle jäävää sivukiveä on pidettävä, kun otetaan huomioon jätelain (1072/1993) 3 §:n 1 momentin 1 kohta ja jäteasetuksen (1390/1993) 3 §:n jäteluokkia koskevan liitteen 1 kohta Q 16, aineena, jonka sivukiven haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä eli jätteenä, kuten myös lääninoikeus on valituksenalaisessa päätöksessään katsonut. Sivukiven varastointipaikka louhinta-alueen läheisyydessä, sivukiven koostumus ja se seikka, ettei sivukivestä aiheudu todellista vaaraa ihmisten terveydelle tai ympäristölle, jos tämä oletetaan näytetyksi toteen, eivät ole tältä osin olennaisia perusteita sen ratkaisemiseksi, onko sivukivi luokiteltava jätteeksi. Kysymyksessä olevan asian ratkaisemisessa jätelain 3 §:n 1 momentin 1 kohtaa ja jäteasetuksen 3 §:n jäteluokkia koskevan liitteen 1 kohtaa Q 16 on näin ollen tulkittava vastaavasti kuin jätteistä 15 päivänä heinäkuuta 1975 annetun neuvoston direktiivin 75/442/ETY, sellaisena kuin direktiivi on muutettuna 18.3.1991 annetulla neuvoston direktiivillä 91/156/ETY, 1 artiklan a alakohtaa on tulkittava Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 18.4.2002 antaman ennakkoratkaisun C-9/00 mukaan.

Sivukivi on määrä varastoida Taivassalon kunnanhallituksen 9.11.1987 myöntämällä maa-ainesten ottamisluvalla määritellyn ottamisalueen ulkopuolelle erillisen suunnitelman mukaisesti, kuten lääninoikeus on päätöksessään todennut.

Lääninoikeuden valituksenalaisen päätöksen antamisen jälkeen on kuitenkin ympäristölupaa koskeva lainsäädäntö muuttunut siten, että lääninoikeuden asiassa soveltama ympäristölupamenettelylaki (735/1991) ja ympäristölupamenettelyasetus (772/1992 ja 62/1995) on kumottu 1.3.2000 voimaantulleilla ympäristönsuojelulailla (86/2000) ja ympäristönsuojeluasetuksella (169/2000). Samassa yhteydessä muun ohella jätelupaa koskevat jätelain 42, 43 ja 44 §:n säännökset on kumottu 1.3.2000 voimaantulleella jätelain muuttamisesta annetulla lailla (91/2000). Lisäksi 4.2.2000 on annettu ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annettu laki (113/2000).

Ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annetun lain 20 §:n mukaan jos muutoksenhakutuomioistuin kumoaa päätöksen, johon on sovellettu saman lain 1 §:ssä tarkoitettujen lakien eli muiden ohella ympäristönsuojelulain ja jätelain muuttamisesta annetun lain voimaan tullessa voimassa olleita aikaisempia säännöksiä, ja palauttaa asian kokonaisuudessaan uudelleen käsiteltäväksi, asia käsitellään ja ratkaistaan uusien säännösten mukaisesti.

Ympäristönsuojelulain 28 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan ympäristönsuojelulain mukainen ympäristölupa on oltava jätteen laitos- tai ammattimaiseen hyödyntämiseen tai käsittelyyn, kuitenkin niin, että ympäristönsuojeluasetuksen 4 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla jätteen laitos- tai ammattimaista hyödyntämis- tai käsittelytoimintaa ei kuitenkaan ole muun ohella "maa- ja kiviainesten ottamisessa syntyvän pilaantumattoman maa- ja kiviainesjätteen hyödyntäminen tai käsittely ottamispaikalla, jossa jäte hyödynnetään tai käsitellään jätelain (1072/1993) vastaavat vaatimukset täyttävän hyväksytyn suunnitelman tai luvan mukaisesti."

Ympäristönsuojeluasetuksen 6 §:n 1 momentin 12 kohdan a alakohdan mukaan alueellinen ympäristökeskus käsittelee ja ratkaisee kaatopaikkaa, ei kuitenkaan louhostoiminnassa syntyneen pysyvän jätteen kaatopaikkaa koskevan ympäristölupa-asian.

Ympäristönsuojeluasetuksen 7 §:n 1 momentin 13 kohdan mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen käsittelee ja ratkaisee muun kuin saman asetuksen 6 §:n 1 momentin 12 kohdan a-d alakohdassa tarkoitetun ja jäteasetuksen liitteissä 5 ja 6 määritellyn jätteen ammattimaista tai laitosmaista hyödyntämistä tai käsittelyä koskevan ympäristölupa-asian.

Koska korkein hallinto-oikeus edellä sanotuin perustein kumoaa lääninoikeuden päätöksen ja palauttaa asian kaatopaikkaa koskevana ympäristölupa-asiana kokonaan uudelleen käsiteltäväksi, seuraa ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annetun lain 20 §:stä, että palautettu asia eli tässä tapauksessa lääninoikeuden valituksenalaisella päätöksellään Lounais-Suomen ympäristökeskuksen käsiteltäväksi siirtämä lupa-asia on palauttamisen jälkeen käsiteltävä ympäristönsuojelulakia (86/2000) ja -asetusta (169/2000) soveltamalla. Ympäristönsuojeluasetuksen 6 §:n 1 momentin 12 kohdan a alakohdan ja 7 §:n 1 momentin 13 kohdan säännösten perusteella Lounais-Suomen ympäristökeskus ei kuitenkaan ole enää toimivaltainen käsittelemään ja ratkaisemaan puheena olevaa lupa-asiaa. Louhostoiminnassa syntyneen pysyvän jätteen, kuten esimerkiksi tarvekivenlouhinnan sivukiven, kaatopaikan ympäristölupa-asian käsittely ja ratkaisu kuuluu ympäristönsuojeluasetuksen mainittujen säännösten perusteella Taivassalon kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle eli Vehmassalon kansanterveystyön kuntayhtymän hallitukselle, jolle myös kuuluu ympäristönsuojeluasetuksen 7 §:n 1 momentin 7 kohdan a alakohdan nojalla kivenlouhimoa koskevan ympäristölupa-asian käsittely ja ratkaisu.

Näistä syistä lääninoikeuden päätös on ratkaisuosasta ilmenevin tavoin kumottava ja asia palautettava Vehmassalon kansanterveystyön kuntayhtymän hallitukselle uudelleen ympäristönsuojelulain ja -asetuksen mukaisesti käsiteltäväksi.

Jätelain (1072/1993) 3 §:n 1 momentin 1 kohta ja jäteasetuksen (1390/1993) 3 §:n jäteluokkia koskevan liitteen 1 kohta Q 16, jätteistä 15.7.1975 annetun neuvoston direktiivin 75/442/ETY, sellaisena kuin direktiivi on muutettuna 18.3.1991 annetulla neuvoston direktiivillä 91/156/ETY, 1 artiklan a alakohta; ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annetun lain (113/2000) 20 §, ympäristönsuojelulain 28 §:n 2 momentin 4 kohta, ympäristönsuojeluasetuksen 4 §:n 1 momentin 2 kohta, 6 §:n 1 momentin 12 kohdan a alakohta sekä 7 §:n 1 momentin 7 kohdan a alakohta ja 13 kohta.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ilmari Ojanen, Lauri Tarasti, Hannu Koskinen, Marita Liljeström ja Ilkka Pere. Asian esittelijä Ilpo Havumäki.