Antopäivä 30.10.2002
Vuosikirjanumero KHO:2002:67
Taltionumero 2722
Diaarinumero 2669/3/00
Vesiasia - Virka-apuasia - Luvan tarve - Lossi - Joki - Sulkemiskielto - Valtaväylä - Ennen vesilain voimaantuloa tehty rakennelma - Valvontaviranomainen
Vesilain 21 luvun 3 §:n (264/1961) mukaisessa virka-apuasiassa oli kysymys 1870-luvulla Kokemäenjoen pääuomaan ilman viranomaisen lupaa rakennetusta lossista, jota siitä lähtien oli käytetty jatkuvasti ja jonka vaijeri sijaitsi noin 100-120 cm veden pinnan yläpuolella. Alueellinen ympäristökeskus piti lossia lainvastaisena ja vaati omistajan velvoittamista hakemaan sille lupaa. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että asiaan oli sovellettava 23.3.1868 vedenjohdoista ja vesilaitoksesta annetun asetuksen 11 §:n säännöstä valtaväylän avoimena pitämisestä. Se seikka, oliko lossi laillinen, oli ratkaistava sanotun säännöksen perusteella rakentamisajankohdan olosuhteet huomioon ottaen. Kysymys losseihin ehkä sovellettavissa olleista lupasäännöksistä oli rakentamisajankohdan säädöksissä ja käytännössä jäänyt epäselväksi. Koska lossi ei rakentamisajankohtanaan ollut ollut lainvastainen eikä sitä myöhemmin ollut haittaa aiheuttavalla tavalla muutettu, ympäristökeskuksen virka-apuvaatimus oli hylättävä.
Lossiin katsottiin voitavan soveltaa vesilain 2 luvun 29 ja 30 §:n säännöksiä, vaikka sillä ei ollut mitään aiemman lainsäädännön mukaista lupaa.
Vesilaki 1 luku 12 § 1 mom., 2 luku 2 § 2 mom., 7, 29 ja 30 §, 21 luku 3 § (264/1961) ja 22 luku 2 § 1 mom.
Vesioikeuslaki (1902) 1 luku 1, 5, 8, 19 ja 20 §
Asetus vedenjohdoista ja vesilaitoksista (23.3.1868) 11 §
Ks. myös KHO 30.10.2002 T 2723, 2724 ja 2725.
Selostus asian aikaisemman käsittelyn vaiheista
Virka-apuilmoitus vesioikeudelle
Lounais-Suomen ympäristökeskus on 10.9.1996 vesioikeuteen toimittamassaan vesilain 21 luvun 3 §:n 1 momentin (264/1961) mukaisessa virka-apuilmoituksessa lausunut, että Kokemäenjoessa Huittisten ja Kokemäen kaupungeissa sijaitsee 11 vaijerilossia, joilla ei ole asianmukaista lupaa. Osa losseista on saattanut olla paikoillaan jo ennen vuoden 1902 vesioikeuslain voimaantuloa. Lossien asettaminen on ollut luvanvaraista myös ennen vesioikeuslain voimaantuloa. Kokemäenjoen vesistön uittosäännöissä on annettu yleisiä määräyksiä lossien käytön turvaamiseksi uiton aiheuttamilta häiriöiltä ja eräät nyt kysymyksessä olevista losseista on mainittu uittosääntöjen eri käsittelyvaiheissa laadituissa asiakirjoissa. Uittosäännöissä ja niiden käsittelyasiakirjoissa olevia mainintoja ei kuitenkaan voida pitää varsinaisina lupina lossien pitämiselle.
Koska lossien matalalle vedenpinnan yläpuolelle asetetut vaijerit vesilain 1 luvun 12 §:n 3 momentin vastaisesti vaikeuttavat ja vaarantavat joella tapahtuvaa veneliikennettä eikä lossien pitämiseen ole vesilain mukaista taikka aiemman lainsäädännön nojalla myönnettyä lupaa, ympäristökeskus on pyytänyt, että vesioikeus vesilain 21 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla määräisi Kajalan lossin omistavan Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunnan sakon uhalla hakemaan ylläpitämälleen lossille vesioikeuden luvan, mikäli se aikoo edelleen pitää lossia joessa.
Länsi-Suomen vesioikeuden ratkaisu 31.12.1997 n:o 93/1997/2
Vesioikeus on, hankittuaan tiekunnan selityksen ja ympäristökeskuksen vastaselityksen, päätöksellään hylännyt virka-apuhakemuksen.
Vesioikeuden ratkaisun perustelut
Kajalan lossi on tiettävästi rakennettu 1870-luvulla ja sitä on siitä lähtien käytetty. Lossi on tarpeellinen kulkuyhteyksien kannalta. Lossi on käsikäyttöinen vaijerilossi, jonka vaijerit sijaitsevat noin 1,0 - 1,2 metrin korkeudella vedenpinnasta. Lossiin tai vaijereihin ei tiettävästi ole tehty oleellisia muutoksia niiden rakentamisen jälkeen.
Lounais-Suomen ympäristökeskuksen selvitysten mukaan lossia koskevaa vesioikeudellista lupaa ei ole löytynyt. Myöskään lossin omistaja ei ole tällaista lupaa asian käsittelyn yhteydessä esittänyt eikä vesioikeudella muutoinkaan ole tietoa tällaisen luvan olemassaolosta. Se seikka, että eräiden muiden asioiden yhteydessä lossien laillista olemassaoloa ei ole asetettu kyseenalaiseksi, ei osoita, että lupa lossin pitämiseen olisi olemassa.
Vesilain 22 luvun 2 §:n mukaan yritykseen tai toimenpiteeseen, johon laillisesti on ryhdytty ennen vesilain voimaantuloa, sekä sitä ennen myönnetyn luvan perusteella tehtyyn laitteeseen on sovellettava aikaisemmin voimassa olleita säännöksiä. Vesioikeuslain voimaantulosäännöksessä ei ole vastaavaa säännöstä, mutta samaa periaatetta on senkin osalta noudatettava. Nyt kyseessä olevaan lossiin on näin ollen sovellettava ennen vesioikeuslakia voimassa olleita säännöksiä.
Lossin rakentamisaikana voimassa olleen vedenjohdoista ja vesilaitoksista annetun asetuksen (23.3.1868) 11 §:n mukaan jokaisessa kymissä, virrassa, joessa tahi salmessa oli valtaväylä kaikkina aikoina pidettävä avoinna ja sulkematonna kolmanneksi osaksi veden leveydestä ja sen syvimmällä paikalla, niin ettei kulku- tahi lauttausväylää, kalan nousemista ja laskemista sekä veden tarpeellista juoksua suljeta tahi estetä.
Mainitun säännöksen mukaan valtaväylän sulkemiskiellon tarkoituksena oli vesillä liikkumisen, uiton, kalan kulun ja veden virtauksen turvaaminen. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa on oleellista se, ovatko vedenpinnan yläpuolella olevat lossivaijerit lossin rakentamisen aikaan estäneet tai vaikeuttaneet valtaväylän käyttöä. Vedenpinnan yläpuolella sijaitsevilla vaijereilla ei ole ollut eikä nykyisinkään ole vaikutusta veden virtaukseen tai kalan kulkuun eivätkä ne myöskään ole vaikeuttaneet uiton toimittamista. Viimemainittuun viittaa muun muassa se, että vaijerilossit on uittosäännöissä otettu huomioon siten, että niiden asema ja käyttö on turvattu. Kulku joessa oli lossin rakentamisen aikaan vähäistä, pienehköillä veneillä kulkua. Vesillä liikkumista rajoittivat 1960-luvun lopulle saakka uittoa varten vesistöön tehdyt rakenteet. Lossi vaijereineen ei veneellä kulkua millään tavoin vaikeuttanut eikä nykyisinkään mainittavasti vaikeuta. Joki oli ja on edelleenkin valtaväylän osalta ja muutoinkin avoinna mainitun säännöksen edellyttämällä tavalla. Lossia ei siten ole rakennettu eikä myöskään käytetty lainvastaisesti.
Lossin laillisuuden puolesta puhuu myös se seikka, ettei kukaan lossin pitkän käytön aikana ole väittänytkään lossin olevan vesistön sulkemiskiellon vastainen tai että se muutoinkaan olisi laiton. Yli sadan vuoden kuluttua tapahtunut olosuhteiden ja vesistön käytön muutos ei voi synnyttää luvantarvetta.
Edellä esitetyn perusteella vesioikeus on katsonut, ettei Kajalan lossin rakentamiseen ole ollut tarpeen hankkia lupaa eikä lossin omistajaa voida myöskään nyt velvoittaa hakemaan lupaa lossin pitämiseen.
Vesioikeus voi eri hakemuksesta velvoittaa lossin omistajan sallimaan muun muassa liikenteen turvaamista varten tarpeellisten laitteiden tekemisen.
Vesioikeuden soveltama lainkohta
Vesilain 21 luvun 3 §
Oikeudenkäyntikulut
Vesioikeus on hallintolainkäyttölain 74 §:n nojalla hylännyt lossin omistajan oikeudenkäyntikuluvaatimukset, koska oikeudenkäynti ei ole aiheutunut hakijan virheestä, vaan on ollut perusteltua aihetta saattaa asia vesioikeuden käsiteltäväksi.
Vesiylioikeuden ratkaisu 30.6.1998 n:o 86/1998
Vesiylioikeus on Lounais-Suomen ympäristökeskuksen valituksesta kumonnut vesioikeuden päätöksen ja palauttanut asian vesiylioikeuden päätöksen saatua lain voiman viran puolesta vesioikeudelle uudelleen käsiteltäväksi. Vesioikeuden tuli varata ympäristökeskukselle ennen asian ratkaisemista tilaisuus täydentää hakemustaan päätöksen perusteluissa mainituin tavoin. Vesiylioikeuden tuli ratkaisussaan pitää silmällä sitä, estääkö lossi Kokemäenjoen yhden haaran ylitse pingotettuine vaijereineen muuta liikennöintiä joella sillä tavoin, että yleinen etu vaatii lossin rakenteiden muuttamista.
Vesiylioikeuden ratkaisun perustelut
Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan Kajalan lossi on ollut toiminnassa jo ennen vesilain voimaantuloa 1.4.1962, minkä vuoksi siihen ja sitä koskeviin oikeuksiin ja velvollisuuksiin on vesilain 22 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan sovellettava ennen vesilain voimaantuloa voimassa olleita säännöksiä.
Vesioikeuslain 1 luvun 2 §:n mukaan kukaan ei saanut rakentaa tai ryhtyä sellaiseen toimeen, että valtaväylä siitä huonontuu tai että kulku- ja lauttausväylällä syntyy muuta hankaluutta. Sillan tai muun rakennelman tekemiseen vesiväylän yli oli vesioikeuslain mukaan haettava lupa, mikäli väylässä "on suurempi keskuusliike". Joka oli ennen vesioikeuslain voimaan tuloa saanut oikeuden vesistön sulkemiseen, sai käyttää tätä oikeutta hyväkseen.
Asiakirjoihin ei sisälly selvitystä lossitoiminnalle myönnetystä luvasta. Lossi on saattanut toimia ilman sille erikseen myönnettyä lupaa vesistön yleiskäyttöoikeuden nojalla. Yleiskäyttöoikeus ei kuitenkaan tuota lossin omistajalle ylimuistoiseen nautintaan tai muutoin vakiintuneisiin olosuhteisiin perustuvaa oikeutta poiketa valtaväylän sulkemiskiellosta siten, että lossin tarpeet voisivat syrjäyttää muun vesiliikenteen vaatimuksen valtaväylän vapaasta käytöstä.
Valtaväylän sulkemiskielto on Suomen oikeudessa keskiajalta saakka periytyvä sääntö. Kiellon tarkoituksena on ollut ja on edelleen pitää joen syvimmällä kohdalla oleva väylä avoimena kalan kulkua, uittoa ja vesiliikennettä varten. Toisaalta joen yli kulkeminen on ollut ja on edelleen yksityiseltä ja yleiseltä kannalta välttämätöntä ja tärkeää. Kokemäenjoessa olevien lossien toimintaedellytykset onkin määrätty turvattavaksi muun ohessa uittosääntöihin sisältynein määräyksin. Lossista ei ole aikaisemmin ilmoitettu olevan erityistä haittaa muulle vesiliikenteelle.
Lupa voidaan valtaväylän sulkemiskiellon perusteella vaatia haettavaksi vain sellaiselle vanhastaan ilman lupaa toimivalle lossille, jonka rakenteet haittaavat valtaväylän käyttöä. Vesiylioikeus on katsonut, että virka-avun hakijan tulee näyttää, että ylikulkua tärkeämpi yleinen valtaväylään liittyvä etu edellyttää lossin rakenteiden muuttamista nykyisestä. Lossin kulkeminen yli valtaväylän ei vielä välttämättä merkitse muuttamistarvetta, mikäli muu liikenne voi käyttää esteistä vapaata muuta väylää.
Lossin omistaja on väittänyt, ettei lossi haittaa sen vaikutuspiirissä harjoitettavaa vesiliikennettä sekä että Kokemäenjoessa yleensäkin harjoitetaan ja joen vuolaudesta sekä osittaisesta mataluudesta johtuen voidaan harjoittaa vain sellaista vesiliikennettä, jota lossi ei estä tai sanottavasti vaikeuta.
Edellä sanotuista syistä tiekunnan oikeusturva edellyttää, että ennen luvan hakemiseen velvoittavan päätöksen antamista hankitaan riittävä selvitys ainakin
Edellä mainittujen selvitysten puuttuessa ei ole mahdollista antaa lausuntoa lossin omistajan velvollisuudesta hakea lupa lossilleen, johon muu vesiliikenne on tähän saakka sopeutunut. Kun lossin rakenteet kulkevat valtaväylän yli, hakijalle on ennen asian ratkaisemista varattava tilaisuus täydentää hakemustaan mainituilla ja muilla mahdollisilla selvityksillä lossin muuttamistarpeesta.
Tarvittavan lisäselvityksen hankkiminen ja asian jatkokäsittely lossin omistajan kuulemisineen ja muine tarvittavine välitoimineen käy soveliaimmin päinsä vesioikeudessa. Asiasta on tarpeen saada ensimmäisen oikeusasteen ratkaisu myös sen vuoksi, että vesioikeudella on ollut vanhastaan vesistössä olevan rakennelman luvan tarpeesta toinen käsitys kuin vesiylioikeudella.
Vesiylioikeuden soveltamat lainkohdat
Vesioikeuslaki (23.7.1902/31) 1 luku 2 §, 8 § ja 20 § 2 momentti
Oikeudenkäyntikulut
Vesiylioikeus on samalla tiekunnan valituksesta kumonnut oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vesioikeuden ratkaisun ja palauttanut asian tältäkin osin vesioikeuteen. Vesioikeuden tuli antaa lausunto asiassa esitetyistä oikeudenkäyntikuluja koskevista vaatimuksista.
Vesiylioikeuden ratkaisun perustelut oikeudenkäyntikulujen osalta
Asia on palautettu vesioikeuteen lisäselvitysten hankkimista varten. Ratkaisu oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta riippuu muun ohessa asian lopputuloksesta ja kysymys on sen vuoksi ratkaistava uudelleen. Vesioikeuden on sinne palautetun pääasian yhteydessä ratkaistava myös kysymys oikeudenkäyntikuluista ylemmässä oikeudessa.
Selvitykset vesioikeudessa vesiylioikeuden palautuspäätöksen jälkeen
Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunta on kahdeksan muun lossinomistajatahon kanssa antanut selityksen virka-apuilmoituksen johdosta ja vaatinut ympäristökeskuksen hakemuksen hylkäämistä. Lisäksi selityksessä on vaadittu ympäristökeskuksen velvoittamista korvaamaan lossinomistajille asiassa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut yhteensä 48 335,75 markalla laillisine korkoineen. Kunkin lossinomistajatahon osuus kuluista on yksi yhdeksäsosa.
Kajalan lossi ja muut ns. vanhat lossit ovat olleet paikallaan ainakin jo 1870-luvulla, mutta todennäköisesti jo huomattavasti aikaisemmin. Lossit ovat käsikäyttöisiä vaijerilosseja, joiden vaijerit kulkevat noin 100 - 120 cm:n korkeudella vedenpinnasta. Kulku joessa oli lossien asettamisen aikaan samoin kuin nykyisinkin vähäistä, pienehköillä veneillä kulkua. Lossit vaijereineen eivät tätä kulkua vaikeuttaneet tai häirinneet. Joki siis oli ja on valtaväylän osalta ja muutoinkin avoinna normien edellyttämällä tavalla. Vanhoille losseille ei minkään normin perusteella ollut tarpeen hankkia lupaa, vaan niitä voitiin käyttää ilman lupaa laillisesti tyydyttämään välttämätöntä kulkemistarvetta. Lossit on otettu vahvistetuissa uittosäännöissä huomioon laillisina rakenteina ja niiden käyttö on turvattu. Vanhoilla losseilla on myös vuoden 1734 maakaaren mainitsemaan ylimuistoiseen nautintaan verrattava, vakiintuneeseen käyttöön ja omistukseen perustuva nautinta.
Joessa ei ole merenkulkuviranomaisen vahvistamaa väylää. Tällainen väylä edellyttäisi vähintään 2 metrin vesisyvyyttä kaikilla vedenkorkeuksilla. Joessa on kuitenkin alimmilla vedenkorkeuksilla vettä useissa kohdin vain 1 metri.
Luvanhakuvelvollisuudesta lossin omistajat ovat lisäksi todenneet, ettei ole säännöstä, jonka mukaan oikeuden haltija olisi velvollinen tekemään muutoshakemuksen rakennelmaansa ja kustantamaan huomattavat muutostyöt. Tämä on joko muutosta haluavan tai viranomaisen tehtävä.
Lossit eivät sulje vesilain eivätkä aikaisemman lainsäädännön kieltämällä tavalla valtaväylää. Lossit ovat ehdoton välttämättömyys omistajilleen ainoana kulkuyhteytenä kiinteälle asumukselle, mökille tai maataloustiluksille. Tiedossa ei ole pienille losseille sopivaa käyttökelpoista tekniikkaa lossien muuttamiseksi esimerkiksi sellaisiksi, että vaijerit upotetaan joen pohjaan. Jos muutostyö olisi mahdollinen, sen hinta olisi yli 100 000 markkaa, todennäköisesti noin 200 000 markkaa lossia kohden.
Ympäristökeskuksen selvitys osoittaa, että pääväylällä kulku on mahdollista vain pienehköillä soutu- ja moottoriveneillä. Lossit eivät siten sulje mitään sellaista liikennettä, jonka väylä sallii. Karttaselvitys osoittaa joen soveltumattomuuden muille kuin pienehköille aluksille, lähinnä veneille. Väylä on kauttaaltaan kivikkoinen ja matalikkoinen kaikkien haarojensa osalta. Siltaselvityskään ei lossinomistajien mielestä puolla hakemusta, koska sillat eivät alikulkukorkeutensa puolesta kaikilta osin mahdollista suurten alusten kulkemista.
Kokemäenjoen noin 90 kilometrin pituudella ei ole matkustajalaivaliikennettä tai muuta suurehkoilla aluksilla tapahtuvaa liikennettä. Lossinomistajat ovat katsoneet, ettei sellaiselle ole ollut kysyntää eikä tarvetta. Joki ei ole lossien ulkopuolisellakaan osalla suurilla aluksilla liikennöitävä. Joessa tapahtuvaa liikennöintiä koskevat lausunnot eivät tue sitä kantaa, että olisi tarvetta tai hankkeita vireillä, joiden toimintaa lossit haittaisivat. Yritetty liikenne on ollut onnettomuudet huomioon ottaen turvatonta väylästä johtuen.
Lounais-Suomen ympäristökeskus on antanut vastaselityksen lossin omistajien selityksen johdosta. Lossivaijerit vaikeuttavat ja vaarantavat joella jo olevaa sekä mahdollista vesiliikennettä ja ovat sen vuoksi valtaväylän sulkemiskiellon vastaisia. Valtaväylän sulkemiskiellon ottaminen lainsäädäntöön osoittaa kyseisellä kiellolla turvattujen vesistön käyttömuotojen ensisijaisuutta muihin vesistön käyttömuotoihin nähden. Väitetyt lossien muutostöiden kustannukset eivät perustu mihinkään todellisiin laskelmiin, eikä niille sen vuoksi tule antaa merkitystä asiaa ratkaistaessa.
Koska lossivaijerien vähimmäiskorkeutta vedenpinnasta ei nykyisellään ole millään tavalla sitovasti määritelty, ne aiheuttavat kiistattoman turvallisuusriskin vesiliikenteelle. Siltojen alikulkukorkeuksista on annettu lisäselvitys. Ympäristökeskus on katsonut, että vesiliikenteen määristä annetut lausunnot tukevat sen hakemusta. Lausuntojen sisältö ilmentää myös sitä, että lossiasia herättää asianomaisissa kunnissa ristiriitoja, minkä vuoksi lossien luvallisuuden selvittäminen on yleiseltä kannalta erittäin tärkeää. Tietoisuus lossivaijerien olemassaolosta on varmasti osaltaan rajoittanut kyseisellä jokiosuudella harjoitettavan vesiliikenteen kehittymistä. Taloudellisesti kannattava liikennöinti joella on mahdollista vasta, kun sille on luotu edellytykset ratkaisemalla lossien ja liikennöinnin välinen ristiriita. Äetsän ja Kolsin voimalaitosten välisellä Kokemäenjoen osalla on olemassa jo nykyisellään vesiliikennettä, jota lossivaijerit kiistattomasti vaikeuttavat ja vaarantavat. Ottaen huomioon matkailuelinkeinon merkityksen kasvun sekä sen, että kysymyksessä on lounaisen Suomen suurin jokivesistö, muun muassa Puurijärvi-Isosuon kansallispuisto sijaitsee sen varrella, jokiosuudella on myös yleistä tarvetta vesiliikenteen kehittämiseen. Tämä ei ole mahdollista ilman, että lupamenettelyssä lossien rakenteelle ja käytölle määritetään selkeät ehdot, joilla joen eri käyttömuodot sovitetaan yhteen.
Insinööri Kari Syrjälä on antanut vesioikeuden pyynnöstä lausunnon Kokemäenjoen kulkukelpoisuudesta Hummasaaren ja Karhiniemen sillan välisellä jokialueella.
Länsi-Suomen vesioikeuden ratkaisu 8.10.1999 n:o 81/1999/4
Vesioikeus on velvoittanut Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunnan hakemaan luvan lossin pitämiseen Kokemäenjoessa kuuden kuukauden kuluessa vesioikeuden päätöksen lainvoimaiseksi tulemisesta kymmenentuhannen (10 000) markan sakon uhalla, mikäli tiekunta aikoo edelleen pitää lossia joessa.
Uhkasakon tuomitsemisesta maksettavaksi vesioikeus on lausunut päättävänsä uhkasakkolain 10 §:n nojalla eri hakemuksesta, ellei lupaa lossin pitämiseen joessa ole haettu määräajassa tai lossia poistettu.
Vesioikeuden ratkaisun perustelut
Kajalan lossi on ollut paikoillaan Kokemäenjoessa ilmeisesti ainakin 1870-luvulta lähtien ja sitä on käytetty jatkuvasti. Lossin vaijeri sijaitsee noin 100 - 120 cm veden pinnan yläpuolella. Lossi sijaitsee joen pääuomassa, eikä sen kiertomahdollisuutta ole mitään muuta käyttökelpoista uomaa pitkin. Lossilla ei ole viranomaisen antamaa lupaa.
Vesilain l luvun 12 §:n 3 momentin mukaan valtaväylää ei saa ilman vesioikeuden lupaa sulkea tai siihen asettaa sen käyttämistä vaikeuttavaa laitetta tai muuta tilapäistä estettä. Saman lain 22 luvun 2 §:n nojalla laissa tarkoitettuun yritykseen tai toimenpiteeseen, johon laillisesti on ryhdytty ennen tämän lain voimaantuloa, on kuitenkin sovellettava aikaisemmin voimassa olleita säännöksiä ja kysymys niiden laillisuudesta määräytyy sanottujen säännösten mukaisesti.
Ennen vesilakia voimassa olleen vesioikeuslain 1 luvun 1 §:n mukaan joessa on valtaväylä jätettävä auki veden vapaata juoksua, laiva- tai veneliikennettä, lauttausta ja kalan kulkua varten. Valtaväylänä on kolmannes veden leveyttä keskivedenkorkeuden mukaan, syvimmällä kohdalla. Saman luvun 2 §:n mukaan kukaan ei saa rakentaa vesistöön siten, että valtaväylä siitä huonontuu tai että kulku- tai lauttausväylällä muuten hankaluutta syntyy. Luvun 8 §:ssä todetaan, että jos joku on tätä ennen laillisesti saanut oikeuden sulkea vesistöä taikka padota tai johtaa vettä toisin kuin 1 ja 2 §:ssä on sanottu, nauttikoon sitä oikeutta hyväkseen.
Ennen vesioikeuslakia on ollut voimassa 23.3.1868 annettu asetus vedenjohdoista ja vesilaitoksista sekä vuoden 1734 rakennuskaaren säännökset. Edellä mainitun asetuksen 11 §:n mukaan oli joessa pidettävä valtaväylä avoinna niin, ettei kulku- tai lauttausväylää suljeta tai estetä. Nämä säännökset kumottiin vuoden 1902 vesioikeuslailla, johon ei sisältynyt vesilain 22 luvun 2 §:ää vastaavaa siirtymäsäännöstä.
Nyt kysymyksessä olevaan lossiin on sovellettava vesioikeuslain säännöksiä, jotka ovat tulleet lossin rakentamisen aikaan voimassa olleiden säännösten tilalle. Vesioikeuslain nojalla on siis ratkaistava, onko lossi sellainen, että "valtaväylä siitä huonontuu tai että kulkuväylällä muuten hankaluutta syntyy", koska lossilla ei ole aikaisemmin myönnettyä laillista lupaa. Tilanne on ratkaistava valtaväylän käytön ja liikennemäärien perusteella nykyiset olosuhteet huomioon ottaen.
Valtaväylän sulkemiskielto on ollut voimassa eri muodoissaan lossin koko olemassaolon ajan. Sulkemiskiellosta on voitu poiketa ainoastaan viranomaisen luvan nojalla. Se mikä katsotaan valtaväylän sulkemiseksi, on saattanut vaihdella aikojen kuluessa. 1800-luvun loppupuolella liikenne on voinut olla, kuten on esitetty, vain vähäistä soutuveneliikennettä, jota lossivaijerit eivät ole estäneet. Tällöin ne eivät myöskään ole sulkeneet valtaväylää säännösten tarkoittamassa mielessä ja lossi on voinut sijaita paikoillaan yleiskäyttöoikeuden nojalla. Aikojen kuluessa olosuhteet ovat kuitenkin muuttuneet ja valtaväylän käyttötarpeet lisääntyneet siten, että lossivaijerit nykyisellään sulkevat valtaväylän.
Joessa ei ole vahvistettua kulkuväylää ja nykyinen laiva- ja veneliikenne on sopeutunut lossivaijereiden olemassaoloon. Saadusta selvityksestä käy ilmi, että tarvetta valtaväylän käyttöön ja kehittämiseen olisi kuitenkin sellaisilla veneillä ja aluksilla, joiden liikkumista lossin ohjausvaijerit estävät tai huomattavasti vaikeuttavat ja jotka syväyksensä puolesta voisivat joella liikkua. Yleisen kulkuväylän määrääminen ja kunnostaminen vesistöön voi tulla ajankohtaiseksi vasta, kun väylän käyttömahdollisuus on turvattu. Lossivaijerit voivat aiheuttaa nykyisellään vaaratilanteita sijaitessaan lähellä veden pintaa.
Koska siis lossilla ei ole laillista lupaa ja se estää valtaväylän käytön vene- ja laivaliikenteelle, on sille haettava vesioikeuden lupa.
Vesioikeuden soveltamat lainkohdat
Vesilain 1 luvun 12 §, 21 luvun 3 §, 22 luvun 2 §, vesioikeuslain (31/1902) 1 luvun 1, 2 ja 8 §
Oikeudenkäyntikulut
Vesioikeus on hylännyt oikeudenkäyntikuluvaatimuksen.
Vesioikeuden ratkaisun perustelut oikeudenkäyntikulujen osalta
Niska-Rekonkoski yksityistien tiekunta on hävinnyt asiansa eikä ratkaisu huomioonottaen ole kohtuutonta, että se saa pitää kulunsa vahinkonaan. Oikeudenkäynti ei myöskään ole aiheutunut hakijan virheestä.
Lainkohta
Hallintolainkäyttölain 74 §
Ilmoitusvelvollisuus
Niska-Rekonkoski yksityistien tiekunnan on lossin tai sen käyttöoikeuden luovuttaessaan uhkasakkolain 18 §:n mukaisesti ilmoitettava luovutuskirjaan otetuin maininnoin tai muuten todisteellisesti luovutuksensaajalle tällä päätöksellä asetetusta päävelvoitteesta ja siihen liittyvästä uhasta sekä ilmoitettava vesioikeudelle luovutuksensaajan nimi ja osoite.
Tiedoksianto
Vesioikeus on lähettänyt Niska-Rekonkoski yksityistien tiekunnalle jäljennöksen vesioikeuden päätöksestä postitse saantitodistusta vastaan.
Vesioikeuden päätöstä 8.10.1999 koskevan valituksen käsittely Vaasan hallinto-oikeudessa
Vaatimukset hallinto-oikeudessa
Niska-Rekonkosken tiekunta on valituksessaan vesiylioikeuden sijaan tulleelle Vaasan hallinto-oikeudelle vaatinut, että vesioikeuden päätös kumotaan ja ympäristökeskuksen hakemus hylätään. Lisäksi tiekunta on vaatinut, että ympäristökeskus velvoitetaan korvaamaan tiekunnan oikeudenkäyntikulut asiasta laillisine korkoineen. Tiekunnalle aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen tähänastinen yhteismäärä hallinto-oikeudessa samanaikaisesti vireillä olevissa Kajalan, Vitikkalan, Mölkkärin, Mattila-Ryyttälän, Kiettare-Rauhanmaan, Kiettare-Lauhakylän ja Naarassaari-Koutunsaaren losseja koskevissa virka-apuasioissa on 50 402,47 markkaa. Lisäksi ympäristökeskus tulee velvoittaa korvaamaan tiekunnalle asian käsittelystä hallinto-oikeudessa menevä oikeudenkäyntimaksu.
Tiekunta on pyytänyt, että asiassa ennen sen ratkaisemista toimitetaan katselmus tai ainakin tarkastus ja että edellä mainitut virka-apuasiat käsitellään hallinto-oikeudessa yhdessä ja niissä annetaan yksi yhteinen päätös.
Perusteluina tiekunta on muun ohessa lausunut, että lossin laillisuus on vahvistettu senaatin päätöksellä 29.3.1879 vahvistetussa uittosäännössä, ettei lossi sulje valtaväylää sellaiselta käytöltä tai liikenteeltä, joka väylällä on syvyyden, koskisuuden ja muun luonteensa puolesta mahdollista ja että ei ole olemassa ylikulkua tärkeämpää yleistä etua, joka edellyttäisi lossin muuttamista nykyisestään tai luvan hakemista. Tarvetta tai mahdollisuuksia valtaväylän kehittämiseen yleiseksi kulkuväyläksi ei ole. Luvanhakuun velvoittaminen, mikä tiekunnan käsityksen mukaan merkitsee nykyisen lossin käytön kieltämistä ja sellainen lupa, jossa vaijerit edellytetään poistettavaksi, johtaa ylivoimaisiin kustannuksiin. Tosiasiassa se estää joen yli kulkemisen.
Tarkastuksen toimittaminen paikalla on välttämätöntä, koska vain näin on mahdollista saada havainnollinen kuva losseista, väylästä ja joella mahdollisesta liikenteestä.
Tiekunta on hallinto-oikeuteen 21.3.2000 saapuneessa valituksensa täydennyksessä ilmoittanut, että lossi on merkitty Tielaitoksen antamien ohjeiden mukaisesti ja katsonut, etteivät veneturvallisuuteen liittyvät seikat voi olla peruste virka-apuhakemuksen hyväksymiselle.
Selvitykset hallinto-oikeudessa
Lounais-Suomen ympäristökeskus on vaatinut valituksen hylkäämistä. Lossivaijerit jakavat kysymyksessä olevan jokiosuuden niin lyhyihin osiin, ettei mitään liikennettä voida edes yrittää. Väite siitä, että joella voitaisiin liikennöidä vain noin 0,5 metrin syväyksen omaavilla veneillä, ei joen kulkukelpoisuudesta saadun selvityksen mukaan pidä paikkaansa. Ympäristökeskus on katsonut yleisen edun vaativan, että lossin käyttö sovitetaan lupamenettelyssä yhteen joen muiden käyttömuotojen kanssa. Asiassa on kysymys vain luvanhakuvelvoitteesta. Lossilta mahdollisesti vaadittavat muutokset määräytyvät lupapäätöksessä annettavissa lupaehdoissa. Oikeudenkäyntikulujen korvausvaatimusta ympäristökeskus on pitänyt aiheettomana ja paljoksunut sen määrää.
Kokemäeltä oleva laivuri Jorma Jaakkola on toimittanut hallinto-oikeuteen 16.3.2000 saapuneen kirjelmän liitteineen.
Matti Hannula on lossinomistajien puolesta 18.4.2000 saapuneessa vastaselityksessään lausunut, että lossin pysyttämiselle on myönnetty vesioikeuslain mukainen lupa samalla, kun lossi on määrätty muutettavaksi vaijerilossiksi senaatin päätöksellä 29.3.1879 vahvistetussa uittosäännössä. Lossille ei näin ollen ole myönnetty yksittäistä lupaa. Uittosäännöissä lossit on määrätty suojeltavaksi uittoyhdistyksen kustannuksella, mihin määräykseen ei olisi ollut perusteita, elleivät lossit olisi olleet laillisia. Ympäristökeskuksen väite, että lossivaijerit jakavat joen niin lyhyihin osiin, ettei liikennettä ole ollut järkevää edes yrittää, on harhaanjohtava. Kokemäenjoessa on viisi voimalaitospatoa ja kivikkoja koko joen 90 kilometrin pituudelta. Joessa ei harjoiteta liikennettä suuremmilla aluksilla sielläkään, missä lossivaijereita ei ole.
Salomaan karin kuulumattomuus Natura 2000 -alueisiin ei vaikuta asiaan, koska karin yläpuolinen joenosa kuitenkin kuuluu näihin alueisiin. Kulkuväylän rakentaminen ruoppauksineen vie joka tapauksessa vuosikymmeniä. Väylän valmistumisajankohtana lossit siltasuunnitelmien toteuduttua olisivat jo pois käytöstä.
Lossivaijerin muuttaminen joenpohjaan laskeutuvaksi on mahdotonta järjellisin kustannuksin. Hannula on tämän vuoksi pyytänyt, että asiassa toimitetaan tarkastus paikalla, jotta lossinomistajat voivat käytännössä näyttää lossivaijerin muuttamisen mahdottomuuden.
Ympäristökeskus ei ole selvittänyt asiaa, minkä vuoksi se on vastuussa kaikista siitä aiheutuneista kuluista.
Hallinto-oikeuden ratkaisu
Hallinto-oikeuden käsittelyratkaisu
Hallinto-oikeus on hylännyt tiekunnan pyynnön katselmuksen tai tarkastuksen toimittamisesta sekä pyynnön, että valituksessa mainittuihin asioihin annetaan yksi yhteinen päätös.
Hallinto-oikeuden käsittelyratkaisun perustelut
Asiakirjat sisältävät kattavan selvityksen Kokemäenjoen puheena olevan osan olosuhteista karttoineen, joen poikkileikkauspiirroksineen, ilmavalokuvineen sekä joen kulkukelpoisuudesta ja liikenteestä esitettyine selvityksineen. Katselmuksella tai tarkastuksella ei ole saatavissa uutta asiaan vaikuttavaa selvitystä ottaen huomioon, että nyt ei ratkaista, mitä muutoksia lossin rakenteisiin ehkä on tehtävä, vaan annetaan lausunto siitä, onko lossille ylipäätään haettava vesilain mukainen lupa.
Ympäristökeskuksen vastapuolina asioissa ovat kunkin valituksessa mainitun lossin omistajat erikseen, minkä vuoksi asiat on ratkaistava erillisinä ja niihin on annettava erilliset päätökset.
Hallinto-oikeuden soveltamat lainkohdat
Hallintolainkäyttölaki 38 § 1 momentti, 41 §
Hallinto-oikeuden pääasiaratkaisu
Vesioikeuden päätöstä ei muuteta.
Hallinto-oikeuden pääasiaratkaisun perustelut
Kokemäenjoen kulkukelpoisuudesta esitetyn selvityksen mukaan Äetsän ja Kolsin voimalaitospatojen välinen jokiosuus ja sen päähaarana pidettävä Kiettareenhaara on paikoin karikkoinen ja matalikkoinen, mutta veneliikennettä on sen estämättä mahdollista harjoittaa. Kokemäen kaupungin vesioikeudelle antaman lausunnon mukaan Kokemäenjoen virkistysarvo ja liikkumistarve joella ovat jatkuvasti kasvaneet.
Se seikka, että veneliikenne on tähän asti sopeutunut lossivaijerien olemassaoloon, ei vaikuta asiaan, kun veneiden määrä ja pitkittäisliikenteen tarve ovat jatkuvasti kasvamassa eivätkä joen luonto-ominaisuudet estä liikennöintiä nykyistä suuremmillakaan aluksilla. Lossivaijerit on mahdollista alittaa aluksella, joka on varustettu alitusta varten keulasta perään ulottuvalla ohjepuomilla. Muilla veneillä alitus on vaikeampaa ja vaarallisempaa. Nykyisin olemassa olevien lossivaijereiden jakaessa joen lyhyihin osiin liikenteen harjoittaminen on vaikeutunut merkittävästi.
Näissä olosuhteissa nyt kysymyksessä olevasta lossivaijerista on muodostunut venekulkua rajoittava tekijä ja luvanhakuvelvoitteen perustava haitta valtaväylän vapaalle käytölle. Se, että lossit on aikanaan vahvistetussa uittosäännössä otettu huomioon, ei merkitse luvanhakuvelvollisuuden poistumista.
Lupamenettelyssä lossin käyttö voidaan sovitella yhteen joen muiden käyttömuotojen kanssa sen mukaan kuin tapaukseen sovellettava lainsäädäntö ja olosuhteet vesistössä edellyttävät.
Muutoin hallinto-oikeus on viitannut vesioikeuden päätöksen perusteluihin.
Oikeudenkäyntikulut
Tiekunnan vaatimus, että ympäristökeskus velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut, on hylätty.
Perustelut
Tiekunnan valitus ei ole johtanut vesioikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen.
Lainkohta
Hallintolainkäyttölaki 74 §
Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa
Vaatimukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa
Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunta on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä ja valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan sekä vahvistetaan, että Kajalan lossi ja muut lossit on laillisesti rakennettu ja ylläpidetty sijoituspaikoillaan eivätkä ne siten tarvitse viranomaisen erillistä lupaa.
Lisäksi tiekunta on pyytänyt, että korkein hallinto-oikeus käsittelisi losseja koskevan virka-apuasian kaikkien nyt puheena olevien lossien osalta yhdessä ja että korkein hallinto-oikeus pitäisi tarvittaessa suullisen käsittelyn ja katselmuksen Kokemäenjoella paikan päällä.
Lounais-Suomen ympäristökeskus on velvoitettava korvaamaan asiasta kertyneet oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan. Aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen tähänastinen yhteismäärä kaikkien korkeimmassa hallinto-oikeudessa vireillä olevien lossiasioiden osalta on ennestään yhteensä 8 477,09 euroa (50 402,47 markkaa), minkä lisäksi tulevat hallinto-oikeuden oikeudenkäyntimaksut yhteensä 470,93 euroa (2 800 markkaa), asiantuntijalausunto sosiaalikuluineen 1 568,69 euroa (9 327 markkaa) sekä valituskirjelmän laatimisesta aiheutuneet asiamiehen kulut, yhteensä 437,29 euroa (2 600 markkaa). Ympäristökeskukselta on siten vaadittu oikeudenkäyntikuluja yhteensä 10 954 euroa (65 129,47 markkaa). Tästä summasta Kajalan lossin osuus on yksi seitsemäsosa.
Valituksessa on viitattu muun ohella lauttaus- eli uittosäännön muutosasian alustavan katselmuksen pöytäkirjaan vuodelta 1909, Kokemäenjoen uittosäännönmuutosehdotukseen 10.6.1910, senaatin 29.3.1879 antaman päätöksen 13 §:ään, Rouvanluodon lossille 26.3.1889 annettuun kuvernöörin lupaan sekä vesioikeuslain säännöksiin ja katsottu, että niiden perusteella losseille on ollut laillinen oikeus. Mikäli laillista oikeutta ei olisi myönnetty uittosäännön vahvistamisen yhteydessä, olisivat lossien pitäjät olleet pakotettuja hakemaan luvat erikseen ja silloisessa tilanteessa ne olisivat varmuudella sen saaneet.
Hallinto-oikeuden päätöksessä on todettu: "Se, että lossit on aikanaan vahvistetussa uittosäännössä otettu huomioon, ei merkitse luvanhakuvelvollisuuden poistumista." Toteamus on väärä. Lossit on otettu huomioon ja määrätty suojeltaviksi nimenomaan laillisina rakenteina.
Ympäristökeskuksen vaatimuksessa ja hallinto-oikeuden päätöksen perusteluissa sanotaan, että lupamenettelyssä lossin käyttö voidaan sovitella yhteen joen muiden käyttömuotojen kanssa sen mukaan kuin tapaukseen sovellettava lainsäädäntö ja olosuhteet vesistössä edellyttävät. Valittajan mukaan tämä tarkoittaa, että kun lossien pitäjät asetetaan uuden lossiyhteyden hakijaksi, heidät voidaan määrätä ylivoimaisen kalliiden rakenteiden tekemiseen.
Kokemäenjoki on 90 kilometriä pitkä. Joessa on viisi voimalaitospatoa. Lossivaijerit ovat Kolsin padon yläpuolella lyhyimmillään neljän kilometrin matkalla. Muillakaan jokiosuuksilla ei ole kuvitellun kaltaista liikennettä, vaikka lossivaijereita ei ole, mutta kivikkoja kylläkin koko joen 90 kilometrin matkalla.
Turun ja Porin lääninhallituksen 7.6.1993 antamalla päätöksellä, joka koskee moottoriveneliikenteen nopeusrajoitusta, on kielletty ajaminen suuremmalla nopeudella kuin 10 km/h sekä aallokon muodostus. Ympäristökeskuksen hanke suuremmilla aluksilla ajamiseen olisi tämän päätöksen vastainen.
Lossien käyttäjät ovat ilmoittaneet ympäristökeskukselle jo ennen kuin se aloitti oikeustoimet, että ympäristökeskus tai mikä muu taho tahansa voi heidän puolestaan omalla kustannuksellaan asettaa asiallisesti toimivia laitteita losseihin, jos sellaisia katsotaan tarvittavan.
Jos vaijerit määrätään upotettaviksi veden alle, olisi vaijeri hetkessä liejuinen ja keräisi kasvillisuuden jätettä ympärilleen ja olisi painonsakin puolesta mahdoton käsin vedettäväksi. Konevoimalla toimivaksi muuttaminen olisi kallis ratkaisu. Lossien rannassa ollessa niiden rantautumista varten pitäisi tehdä sellaiset laitteet, että lossi pysyisi paikoillaan. Löysän vaijerin varassa lossi siirtyisi virran ja tuulen viemänä aina väylältään. Jatkuvasti vedessä oleva vaijeri ei kestä kuin vuoden, kun se veden yläpuolelle pingoitettuna kestää 20 vuotta. Vaijerit maksavat noin 6 000 markkaa kappaleelta.
Vastakkain ovat asumisen, työssäkäynnin ja elinkeinon harjoittamiseen tarvittava kulku, jota käytetään koko joen sulana oleva aika huhtikuusta marraskuuhun, keskimäärin kahdeksan kuukautta, ja vapaa-ajan veneily, jota on pääasiassa kesä-heinäkuussa. Joella veneily on kokonaan pienveneillä tapahtuvaa huviajelua tai uistelua. Alle 50 hevosvoiman moottoriveneet pääsevät vaijereiden alta lossien edestä tai keskellä olevan kannattimen vierestä ainoastaan hidastamalla nopeutta alituksen ajaksi. Isommilla veneillä lossivaijerit on mahdollista alittaa, jos niihin on asennettu alitusta varten keulasta perään ulottuva ohjepuomi. Veneitä kiertelee saaria kauniilla ilmalla useita kymmeniä päivässä, ilman että niillä olisi vaijereista mitään haittaa. Vaijerit on merkitty ympäristökeskuksen antamien ohjeiden mukaisesti, mutta joella olevia matalikkoja ja kiviä ei ole merkitty. Vaijerit eivät mitenkään vaikeuta joen virkistysarvon ja vesilläliikkumistarpeen kehitystä. Joelle mahtuu sinne soveltuvia pienveneitä paljon nykyistä enemmän. Katselmuksessa olisi ollut nähtävissä, kuinka pienveneilijät ja lossienkäyttö ovat sopeutuneet yhteen. Lossien omistajat ovat myös itse pienveneilijöitä. Asioista paikallisesti sopimalla löytyy varmasti yksinkertaisia ja halpoja ratkaisuja mahdollisiin ongelmiin.
Yleisen edun kannalta ei ole näyttöä, että jokin huviveneilyyn liittyvä seikka olisi tärkeämpää kuin asumisen, työssäkäynnin ja elinkeinonharjoittamiseen käytettävä välttämätön kulkuyhteys.
Selvitykset korkeimmassa hallinto-oikeudessa
Merenkulkulaitoksen keskushallinto on lausunnossaan esittänyt, ettei sen tiedossa ole Kokemäenjoessa harjoitettavan veneliikenteen määrää eikä käytettävän venekaluston kokoa. Vesistö sallii kokonsa ja syvyytensä puolesta suurempienkin veneiden käytön. Kokemusperäisesti voidaan todeta veneliikenteen kasvavan edelleen kaikilla vesialueilla, sisävesillä ja rannikolla.
Kulkua vesilain tarkoittamalla valtaväylällä, jollaisena Kokemäenjokea voidaan pitää, ei ole tarpeen estää väylän yllä jatkuvasti pidettävillä lossivaijereilla. Veneliikenteen ja lossinpitäjän oikeudet voidaan turvata sillä, että lossin rantautuessa vaijerit löysätään ja lasketaan pohjaan ohittavan veneliikenteen sallimiseksi. Museolossin vaijereiden pientä muutostyötä ei voida pitää kohtuuttomana haittana saatavaan vesiliikenteen hyötyyn nähden. Vesistön yllä jatkuvasti pidettävät vaijerit ovat turvallisuusriski valtaväylällä joka tapauksessa kulkevalle satunnaiselle pienveneliikenteelle. Tiedossa on ainakin yksi 1980-luvun lopulla tapahtunut paha veneonnettomuus Näsijärvellä, jossa aluetta tuntematon veneilijä oli epähuomiossa ja varoitustauluista huolimatta ajanut reitin ylle jätettyihin vaijereihin. Saadun tiedon mukaan kyseinen vaijerijärjestelmä oli muutettu onnettomuuden jälkeen.
Lounais-Suomen ympäristökeskus on selityksessään esittänyt, että valitus tulee hylätä kokonaisuudessaan.
Ympäristökeskus on uudistanut asiassa aikaisemmin lausumansa ja todennut asiassa olevan kysymys siitä, voidaanko ilman nimenomaista lupaa asetetun lossin omistajalle katsoa olevan oikeus pitää joessa lossia, joka vaikeuttaa ja estää laissa jo vanhastaan avoinna pidettäväksi säädetyn valtaväylän käyttöä. Asiassa ei vaadita luvan hakemista sellaiseen ylikulkuun, joka voi tapahtua valtaväylässä tapahtuvaa kulkua estämättä tai jolle on myönnetty nimenomainen lupa. Mahdollisten lupien olemassaolon on ympäristökeskus selvittänyt niin kattavasti kuin se ylipäätään on mahdollista.
Lossien luvanvaraisuuden osalta ympäristökeskus on katsonut, että myös vanhastaan vesistössä olleelle lossille, jolle ei aiemmin ole myönnetty nimenomaista lupaa, voidaan vaatia haettavaksi lupa, mikäli lossin rakenteet haittaavat valtaväylän käyttöä. Valituksessa kyseessä olevien lossien mainitseminen ei uittosäännön muutoksen käsittelyä koskevissa asiakirjoissa ole merkinnyt luvan myöntämistä sellaiselle lossille, joka estää tai vaikeuttaa valtaväylän käyttöä. Uittosäännöllä annetaan uittajalle yleiskäyttöoikeuksia laajempia oikeuksia ja sillä ratkaistaan nimenomaan uiton ja vesistön muiden käyttömuotojen, kuten kulkemisen ja kalastuksen välillä syntyvät eturistiriidat. Uittosäännössä on tullut turvata vesistön yleiskäyttöön perustuva kulkumahdollisuus valtaväylässä jokea pitkin ja joen rantojen välillä. Uittosäännöllä ei kuitenkaan ole voitu muille kuin uittajalle antaa lupaa asettaa vesistöön sellaisia rakenteita, jotka estävät valtaväylän vapaata käyttöä kulkemiseen. Tältä osin valituksessa on virheellisesti väitetty, että vesioikeuslain 2 luvun 3 §:n nojalla olisi lauttaussäännössä voitu nimenomaisesti myöntää oikeus "keskusliikkeen vireilläpitämiseen väylässä ja rantojen välillä". Kyseisessä säännöksessä on vain mahdollistettu sallia uittajan tehdä toisen omistamalle alueelle vesistöön tai sen rannalle pysyviä laitteita, jotka ovat tarpeen uiton tarkoituksenmukaisen harjoittamisen kannalta tai vesistössä tapahtuvan kulkemisen turvaamiseksi.
On varsin epävarmaa, voisiko jollakin taholla ylimuistoisen nautinnan perusteella olla oikeus sulkea valtaväylä kokonaan tai osaksi. Myönteisen kannan tueksi ei ole esitetty muuta kuin ajatus muunlaisen tulkinnan kohtuuttomuudesta. Korkeimman oikeuden ja sen edeltäjän Senaatin oikeusosaston julkaistuista ratkaisuista ei vuodesta 1910 tähän päivään saakka ole löytynyt yhtään tapausta, jossa olisi ylimuistoiseen nautintaan perustuen katsottu jollakin taholla olleen oikeus valtaväylän sulkemiseen tai huonontamiseen. Tällaisia ratkaisuja ei ole löytynyt myöskään korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuista vuodesta 1918 tähän päivään. Korkeimman oikeuden ylimuistoista nautintaa koskevat ratkaisut ovat säännönmukaisesti olleet ratkaisuja kahden yksilöidyn oikeudenomistajatahon, esimerkiksi yksityisten tilanomistajien ja kalastuskuntien välisiin riitoihin muun muassa tilusten omistusoikeudesta, kalastusoikeudesta tai vesivoiman käytöstä. Ylimuistoinen nautinta ei voi olla ratkaisuperusteena harkittaessa, voidaanko pitkään jatkuneelle vaijerilossia käyttäen tapahtuneelle joen yli kulkemiselle antaa etusija kaikille, myös lossinomistajille kuuluvaan ja lainsäädännössä vanhastaan vahvasti turvattuun valtaväylässä kulkuoikeuteen nähden, vallankin kun oikeus lossin asettamiseen muun oikeuttamisperusteen puuttuessa perustetaan yleiskäyttöoikeuteen. Yleiskäytön luonteeseen kuuluu se, että vesialuetta kulkemiseen käytettäessä ei aiheuteta vesialueen omistajalle tarpeetonta haittaa ja ettei estetä muiden yleiskäyttöoikeuteen perustuvaa kulkemista vesistössä. Kiettare-Rauhanmaan, Naarassaari-Koutunsaaren ja Kiettare-Lauhakylän lossit on asetettu vasta 1930-luvulla, joten niiden osalta ei senkään vuoksi voi olla kyseessä ylimuistoinen nautinta.
Ratkaisua valtaväylässä kulkua estävien lossien luvanvaraisuudesta ei voida perustaa intressivertailuun. Valtaväylän ollessa kulkukelpoinen osoittaa valtaväylän sulkemiskielto jo sinänsä valtaväyläintressien ensisijaisuuden vesistön muihin käyttömuotoihin nähden. Intressivertailun käyttöala rajoittuukin itse lupa-asiaan ja sen harkitsemiseen, voidaanko lupa myöntää ja minkälaisin ehdoin.
Valituksessa esitetty arvio lossien mahdollisten muutostöiden kustannuksista on liioiteltu. Väitetyt kustannukset eivät ole perustuneet mihinkään todellisiin laskelmiin. Lossien muuttamiseksi vesiliikenteen kannalta haitattomiksi on kehitetty toimiva tekniikka. Vaijerin laskemisen mahdollistavan koneiston hankintahinta on laitteen valmistajan ilmoituksen mukaan yhden lossin osalta noin 30 000 markkaa.
Nykyisenlaisten lossien ja vesiliikenteen intressien välillä on selkeä ristiriita, joka olisi pyrittävä ratkaisemaan siten, että vesiliikenteen harjoittamisedellytykset turvataan.
Oikeudenkäyntikuluvaatimuksen osalta ympäristökeskus on lausunut, ettei ympäristökeskusta tule velvoittaa korvaamaan lossinomistajien oikeudenkäyntikuluja siinäkään tapauksessa, että vaatimus lossinomistajien velvoittamisesta hakemaan losseilleen lupa hylättäisiin. Siltä varalta, että ympäristökeskus kuitenkin velvoitettaisiin korvaamaan lossinomistajien oikeudenkäyntikuluja, ympäristökeskus on todennut, että hankittu asiantuntijalausunto sisältää suurelta osin jo aiemmin esiin tulleiden seikkojen toistoa, joten lausunnosta aiheutuneita kustannuksia ei ainakaan kokonaisuudessaan voida pitää asian selvittämisen kannalta tarpeellisina. Vaikka viranomaisella yleensä onkin yksityisiä asianosaisia paremmat mahdollisuudet vastata oikeudenkäyntikuluista, on oikeudenkäyntikuluratkaisuilla vaikutuksensa myös viranomaisten mahdollisuuksiin hakea tulkinnanvaraisiin riitakysymyksiin tuomioistuimen ratkaisua.
Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunta on vastaselityksessään uudistanut asiassa aikaisemmin lausumansa ja esittänyt, että Merenkulkulaitoksen lausunto osoittaa, ettei lausunnonantaja tunne Kokemäenjoen vesiliikenteen olosuhteita. Lossit eivät ole museolosseja, vaan ne ovat yhä välttämättömiä ja jatkuvassa käytössä olevia maanviljelyksen harjoittamista ja asumista varten tarpeellisia kulkuvälineitä. Lossit eivät aiheuta liikenteen kannalta sellaisia ongelmia, joita ei voitaisi hoitaa. Kesällä 2001 oli Kokemäenjoella suuri venetapahtuma, jossa lossien ohi kulki kymmenittäin veneitä ja kanootteja, mikä oli otettu ennakolta huomioon. Mitään veneliikennettä ei Kokemäenjoella puheena olevalla kohdalla ole eikä voi ollakaan veden karikkoisuuden ja mataluuden vuoksi.
Ympäristökeskuksen selityksen osalta vastineessa on lausuttu, että lossit ovat vesioikeuslain mukaisia laillisia losseja, jotka eivät tarvitse erikseen myönnettyjä lupia, koska ne ovat olleet käytössä jo ennen 29.3.1879 annetun senaatin päätöksen voimaantuloa. Ympäristökeskuksen selityksessä mainitun keksinnön toimivuudesta tai halpuudesta ei ole mitään näyttöä.
Merkitään, että korkein hallinto-oikeus on 28.6.2001 tekemällään päätöksellä myöntänyt Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunnalle luvan valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä.
Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu
1. Vaatimus suullisen käsittelyn ja katselmuksen toimittamisesta hylätään.
2. Valitus hyväksytään. Länsi-Suomen vesioikeuden ja hallinto-oikeuden päätökset kumotaan ja Lounais-Suomen ympäristökeskuksen hakemus hylätään.
3. Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunnan vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään.
Perustelut
1. Hallintolainkäyttölain 37 §:n 1 momentin mukaan asian selvittämiseksi toimitetaan tarvittaessa suullinen käsittely. Asiassa saatu selvitys huomioon ottaen suullisen käsittelyn järjestäminen korkeimmassa hallinto-oikeudessa ei ole asian ratkaisemisen kannalta tarpeen. Hallintolainkäyttölain 41 §:n mukaan asian selvittämiseksi voidaan toimittaa katselmus. Kun otetaan huomioon asiakirjoista saatava selvitys, katselmuksen toimittaminen korkeimmassa hallinto-oikeudessa ei ole asian selvittämiseksi tarpeen. Näin ollen suullisen käsittelyn ja katselmuksen toimittamista koskevat vaatimukset on edellä mainitut lainkohdat huomioon ottaen hylättävä.
2. Vesilakiin tai sitä edeltäneeseen lainsäädäntöön perustuva oikeus valtaväylän sulkemiseen tai sen käyttöä haittaavaan toimenpiteeseen laissa säädetystä yleiskiellosta poiketen merkitsee poikkeamista yleisten valtaväyläetujen hyväksi säädetystä, kaikkia sitovasta julkisoikeudellisesta käyttörajoituksesta. Tuollainen oikeus ei siten ole sellainen oikeus kiinteään omaisuuteen, joka olisi voinut syntyä maakaaren voimaanpanosta annetun lain (541/1995) 18 §:n 1 momentissa tarkoitetun ylimuistoisen nautinnan perusteella.
Oikeus valtaväylän sulkemiseen tai sen käyttöä haittaavaan toimenpiteeseen ei myöskään ole voinut syntyä vesistön yleiskäyttöoikeuden nojalla. Yleiskäytössä on kysymys oikeusjärjestyksen antamasta käyttövallasta vieraaseen kiinteään omaisuuteen, eikä sen perusteella voi syntyä väyläetuihin vaikuttavaa käyttövaltaa. Toisaalta sellaistakaan yleiskäyttöoikeutta, joka oikeuttaisi lossirakennelmien sijoittamiseen toisen alueelle, ei ole eikä ole ollut voimassa.
Yksityisistä teistä annetun lain 5 §:n 3 momentin mukaan lautan laitureineen ja laitteineen rakentamisesta on voimassa, mitä siitä erikseen säädetään.
Vesilain 1 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan joessa on syvimmällä kohdalla valtaväylä veden vapaata juoksua, kulkemista, puutavaran uittoa ja kalan kulkua varten. Valtaväylän leveys määräytyy pykälän 2 momentin mukaisesti. Valtaväylää ei pykälän 3 momentin mukaan saa, ellei vesilaissa olevista tai sen nojalla annetuista säännöksistä muuta johdu tai siihen ole saatu momentissa tarkoitettua lupaa, rakentamalla sulkea tai supistaa, eikä väylään myöskään saa asettaa sen käyttämistä vaikeuttavaa laitetta tai muuta tilapäistä estettä.
Vesilain 2 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan rakentamisen edellä tarkoitetuista seurauksista riippumatta on vesilain 2 luvussa tarkoitettu lupa aina haettava muun ohella kuljetuslaitteen tekemiseen yleisen kulku- tai uittoväylän yli ja siten, kun otetaan huomioon lain 5 luvun 1 §:n 2 momentti, myös lain 1 luvun 12 §:ssä tarkoitetun valtaväylän yli.
Vesilain 1 luvun 15 §:ssä kielletään ilman asianomaista lupaa sellaiset pykälässä tarkemmin määritellyt toimenpiteet, jotka muuttavat valtaväylää tai vaikeuttavat yleisen kulku- tai uittoväylän käyttämistä.
Edellä mainittuja vesilain säännöksiä ei vesilain 22 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kuitenkaan sovelleta vesilaissa tarkoitettuun yritykseen ja toimenpiteeseen, johon on laillisesti ryhdytty ennen vesilain voimaantuloa 1.4.1962, eikä sitä ennen myönnetyn luvan perusteella tehtyyn laitteeseen ja rakennelmaan taikka toimeenpantuun yritykseen, vaan näihin on sanotun lainkohdan mukaan sovellettava aikaisemmin voimassa olleita säännöksiä. Kysymys niiden laillisuudesta ja niitä koskevat oikeudet ja velvollisuudet määräytyvät sanottujen aikaisempien säännösten mukaisesti, jollei jotakin vesilain säännöstä ole määrätty mainitunlaisen yrityksen, toimenpiteen, laitteen tai rakennelman osalta sovellettavaksi. Vaikka momentissa viitataankin laitteisiin ja rakennelmiin nimenomaisesti vain siinä tapauksessa, että yritykseen on aikaisemman lainsäädännön mukaisesti saatu lupa, on sitä vakiintuneesti sovellettu siten, että se koskee myös laitteita ja rakennelmia, joihin lupaa ei aikaisemman lainsäädännön mukaan ole lainkaan tarvinnut hakea, jos aiemman lain vaatimukset muutoin on täytetty.
Ennen vesilakia voimassa olleen vuoden 1902 vesioikeuslain 1 luvun 1 §:n mukaan joessa oli valtaväylä jätettävä auki veden vapaata juoksua, laiva- tai veneliikennettä, lauttausta ja kalan kulkua varten. Valtaväylänä oli kolmannes veden leveyttä keskivedenkorkeuden mukaan, syvimmällä kohdalla. Saman luvun 2 §:n mukaan kukaan ei saanut rakentaa vesistöön tai ryhtyä muuhun toimenpiteeseen muun ohella siten, että valtaväylä siitä huonontuu tai että kulku- tai lauttausväylällä muuten syntyy hankaluutta. Puheena olevan luvun 5, 19 ja 20 §:n mukaiset luvat saattoivat oikeuttaa kielloista poikkeamiseen. Lisäksi luvun 8 §:ssä säädettiin, että jos joku oli ennen vesioikeuslain voimaantuloa laillisesti saanut oikeuden sulkea vesistöä taikka padota tai johtaa vettä toisin kuin luvun 1 ja 2 §:ssä on sanottu, hän sai nauttia sitä oikeutta hyväkseen.
Ennen vesioikeuslakia ovat olleet voimassa 23.3.1868 annettu asetus vedenjohdoista ja vesilaitoksista sekä vuoden 1734 rakennuskaaren säännökset. Edellä mainitun asetuksen 11 §:n mukaan oli joessa pidettävä valtaväylä avoinna niin, ettei kulku- tai lauttausväylää suljeta tai estetä. Nämä säännökset kumottiin vuoden 1902 vesioikeuslailla, johon ei sisältynyt vesilain 22 luvun 2 §:ää vastaavaa siirtymäsäännöstä. Tästä huolimatta ennen vesioikeuslakia tapahtuneeseen vesistön sulkemiseen on, jos kysymys on mainitun asetuksen voimassaoloaikana suoritetusta toimenpiteestä, vesioikeuslain 1 luvun 8 §:n säännöksen ja vesirakentamista koskevassa lainsäädännössä yleisesti omaksutun periaatteen mukaisesti sovellettava ennen vesioikeuslakia voimassa olleita säännöksiä eli edellä mainittua asetusta, jollei myöhemmässä lainsäädännössä ole säädetty toisin.
Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan Kajalan lossi on rakennettu 1870-luvulla ja sitä on siitä lähtien käytetty jatkuvasti. Lossin vaijeri sijaitsee noin 100-120 cm veden pinnan yläpuolella. Lossi sijaitsee Kokemäenjoen pääuomassa eikä sille tiettävästi ole myönnetty viranomaisen antamaa lupaa.
Suomen senaatti on päätöksellään 29.3.1879 pysyttänyt Turun ja Porin läänin kuvernöörin päätöksen 10.11.1877 lauttaussäännöstä vesijaksossa, joka alkaa Tammerkosken laskulta Pyhäjärveen ja Kokemäenjoen kautta purkautuu Pohjanlahteen Porin kaupungin ja Repsiön sataman välillä, kuvernöörin päätöstä osin muuttaen. Tämän lauttausta eli nykyisen käsitteistön mukaisesti uittoa koskevan päätöksen maininnoilla losseista ei ole ratkaistu eikä voitukaan ratkaista kysymystä tuolloisten lossien laillisuudesta. Lauttaussääntöpäätösten tai myöhempien uittoa koskevien asiakirjojen maininnoilla losseista saattaa kuitenkin olla muutoin merkitystä asiaa koskevana selvityksenä.
Eri aikoina voimassa olleet vesistön sulkemista koskevat säännökset ovat olleet keskenään hyvin samankaltaisia, ja niiden perussisällön on yleensä katsottu lainuudistuksissa säilyneen ennallaan. Voimassa olevan vesilain 1 luvun 12 §:n mukainen sulkemiskielto eroaa kuitenkin aiemmista vastaavista säännöksistä siinä, että kielto voi koskea patojen ja siihen verrattavien itse veteen vaikuttavien rakennelmien ohella myös esimerkiksi vesilain mukaiseksi rakentamiseksi luettavaa kuljetuslaitteen tekemistä väylän poikki, ja siinä, että väylän kielletty sulkeminen näin ollen voi tapahtua myös käyttäen vesistön poikki vedenpinnan yläpuolellekin asetettavaa vaijeria tai köyttä, vaikka avoimena pidettävästä väylän korkeudesta ei olekaan nimenomaisesti säädetty. Vesilain 1 luvun 12 §:ssä säädetyn kiellon voimassaolo ei myöskään edellytä, että asianomaisessa vesistössä rakentamisajankohtana harjoitetaan vesiliikennettä tai uittoa, vaikkakin tuolla seikalla saattaa pykälän 2 momentin mukaisesti olla vaikutusta valtaväylän leveyteen.
Vesilakia edeltäneet väylän sulkemista ja haitallista muuttamista koskevat säännökset ovat edellä mainituissa suhteissa olleet eri tavoin epäselviä. Vuoden 1868 asetuksen ja vuoden 1902 vesioikeuslain lupasäännökset koskivat nimenomaisesti vain "vesilaitoksen" eli vesivoimaa käyttävän laitoksen rakentamista ja osaksi myös muuta suoraan vesistöön vaikuttavaa toimenpidettä. Siltojen luvista vesioikeuslaissa oli erityissäännökset. Kuljetuslaitetta tai sen luvanvaraisuutta koskevaa säännöstä ei kummassakaan säädöksessä ollut. Voimassa olevaa vesilakia edeltävän lainsäädännön epäselvä soveltuminen kuljetuslaitteisiin on todettu myös vesioikeuslainsäädännön uudistamisesta ehdotuksen tehneen komitean mietinnössä vuodelta 1939 (1939:3) sivulla 118 seuraavasti: "Vesistön yli tehdyt kuljetuslaitteet eivät aina vaadi mitään rakentamista itse vesistöön eivätkä siis ehdottomasti kuulu ??ehdotetun lain rakentamista vesistöön ja vesistön käyttämistä koskevan?? luvun eikä yleensä vesioikeuden alaan. Mutta koska usein tehdään vesistöönkin niitä kannattavia laitoksia ja kysymyksessä olevista laitteista saattaa olla haittaa käytettäessä vesistöä kulkuväylänä, on komitea katsonut asianmukaiseksi ehdottaa niiden säännöstelemistä samassa lainkohdassa, joka koskee vesistön yli tehtyä siltaa. Tässä yhteydessä mainittakoon, että lainkäytössä on sattunut tapauksia, joissa on vaadittu korvausta toiselta puolen kuljetus- ja johtolaitteilla saatetusta vahingosta mastolla varustetulle alukselle sekä toiselta puolen laitteiden vahingoittamisesta sellaisella aluksella." Tässä ehdotetun uudistuksen periaate toteutui vasta voimassa olevassa vesilaissa. Ehdotuksesta ja sen perusteluista on joka tapauksessa pääteltävissä, että vielä vuoden 1902 vesioikeuslainkin säännösten soveltuminen losseihin oli epäselvää ja tulkinnanvaraista.
Sama oikeudellinen epäselvyys lossien osalta ilmenee myös edellä mainituista lauttaussääntöä koskevista Turun ja Porin läänin kuvernöörin sekä Suomen senaatin päätöksistä. Kuvernöörin 10.11.1877 antaman lauttaussääntöpäätöksen 13 §:ssä oli lausuttu muun ohella seuraavaa: "Losseja varten, joita, yleisen liikkeen välittämiseksi Kokemäenjoen poikitse, jo on laillisella tavalla asetettuina tahi vastedes asianomaisella luvalla laitetaan, älköön enää käytettäkö nykyjään tavallisia, jokikululle haitallisia puuvarppeja, vaan ovat ne varustettavat köysivarpeilla tai vitjoilla." Sitä vastoin mainittua päätöstä valitusten johdosta muuttaneessa senaatin päätöksessä 29.3.1879 vastaavasta kohdasta 12 §:ssä oli poistettu maininnat tuolloin jo olemassa olleiden lossien laillisuudesta ja tulevien lossien luvista: "Losseja varten, jotka välittävät yleistä liikettä Kokemäenjoen poikitse, älköön enää käytettäkö nykyään tavallisia, jokikululle haitallisia puuvarppeja, vaan pitää niiden sijaan pantaman köysivarpit tai vitjat." Lauttaussäännön 7 §:ssä, jossa luetellaan ne vesistöön tai sen rannalle tehdyt rakennelmat, jotka uittaja on ollut velvollinen suojaamaan pykälässä tarkoitetulla tavalla, ei mainita losseja.
Siinäkin tapauksessa, että 23.3.1868 annetun asetuksen 11 §:n sulkemiskieltosäännös sinänsä olisi voinut koskea nyt puheena olevan kaltaisia puuvarppi-, köysi- tai vaijerilosseja, on kysymys pykälän soveltumisesta asianomaisessa Kokemäenjoen osassa ollut epäselvä sekä yleensä että lossin vaikutuksetkin huomioon ottaen. Kokemäenjoessa ei nyt kysymyksessä olevalla kohdalla ole 1870-luvulla ollut merkittyä yleistä kulkuväylää eikä ennen vuotta 1879 uittoväylää. Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan lossit eivät ole estäneet veneellä kulkua valtaväylässä eivätkä myöskään ainakaan edellä mainitussa lauttaussäännössä tarkoitetulla tavalla muutettuina vaikeuttaneet uiton toimittamista. Mainitussa 23.3.1868 annetun asetuksen 11 §:ssä on nimenomaisesti säädetty, että valtaväylä on pidettävä avoinna niin, ettei kulku- tai lauttausväylää suljeta tai estetä. Vaikka vuoden 1902 vesioikeuslain ei oikeuskirjallisuudessa yleensä ole lainkohtien välisistä rakenteellisista eroista huolimatta katsottu sanottavasti muuttaneen 23.3.1868 annetun asetuksen vastaavia säännöksiä vesistön sulkemisesta, on vuoden 1868 asetuksen 11§:n säännöstä ensisijaisesti tulkittava siten, että siinä yksilöityjen valtaväyläetujen on voimassa olevasta vesilain 1 luvun 12 §:stä ja ainakin osin myös vuoden 1902 vesioikeuslain 1 luvun 1 §:stä poiketen ollut tultava konkreettisesti loukatuiksi. Koska kulku- tai uittoväylää ei lossin rakentamisajankohtana ole osoitettu olleen, ei tuollaista kiellettyä sulkemista tai estämistäkään ole voinut tapahtua. Lisäksi tuonaikainen veneliikenne on voinut tapahtua losseista huolimatta. Huomioon on myös otettava, ettei vuoden 1868 asetus ole sisältänyt säännöksiä lossille myönnettävissä olevasta luvasta, sen edellytyksistä eikä sitä koskevasta toimivallasta. Tällöin luvan hakemistakaan, kun otetaan huomioon myös edellä kerrottu vuoden 1939 komiteanmietinnön kanta, ei ole voitu lossin omistajalta edellyttää. Asiakirjoihin sisältyy selvitys eräästä muusta Kokemäenjoen lossista, jolle Turun ja Porin läänin ynnä Ahvenanmaan kuvernööri on 26.3.1889 myöntänyt luvan, mitään nimenomaista lainkohtaa mainitsematta, mutta viitaten edellä mainittuun lauttaussäännön määräykseen.
Nykyään Kokemäenjoessa ei kysymyksessä olevalla kohdalla ole vesilain 4 tai 5 luvun mukaista yleistä tai yksityistä kulkuväylää tai käytössä olevaa uittoväylää. Luvan hakemista lossivaijerin pysyttämiseen on vaadittu pääasiassa sillä perusteella, että lossivaijeri estää Kokemäenjoen liikenteen nykyisin käytössä olevia veneitä suuremmilla aluksilla. Kokemäenjoen kulkukelpoisuudesta esitetyn selvityksen mukaan joessa ja sen kulkukelpoisimmaksi katsotussa Kiettareenhaarassakin on niin runsaasti kiviä, virtapaikkoja, karikkoja ja kapeikkoja, että ne todennäköisesti estävät liikennöinnin suuremmilla aluksilla. Asiassa on ilmennyt, etteivät vaijerit ole haitanneet pienveneilyä. Muunlaiselle vesiliikenteelle ja siten joessa joka tapauksessa olevan vesilain 1 luvun 12 §:n mukaisen valtaväylän sallitulle käytölle esteitä ja haittaa voi kuitenkin aiheutua.
Poikkeuksena edellä selostetusta vesilain 22 luvun 2 §:n 1 momentin säännöksestä on vesilain 2 luvun 30 §:n 1 momentissa säädetty tilanteesta, jossa ennen vesilain 1.4.1962 tapahtunutta voimaantuloa on myönnetty lupa rakentaa vesistöön antamatta samalla määräyksiä siitä, mitä yleisen tai yksityisen edun turvaamiseksi, jollaisena on myös pidettävä rakennelman turvallisuutta, on otettava varteen. Rakennelmaa on tällöin kuitenkin käytettävä siten, että vesistössä ei tarpeettomasti aiheuteta vahingollisia muutoksia ja että vesistön käyttämistä muihin tarkoituksiin vaikeutetaan niin vähän kuin mahdollista. Korkein hallinto-oikeus katsoo, että vesilain 2 luvun 30 §:n säännökset koskevat, kun otetaan huomioon lain 22 luvun 2 §:n 1 momentista edellä lausuttu, myös tilannetta, jossa lupa ei rakennelmaa varten lainkaan ole ollut tarpeen. Lossin käytössä on siten noudatettava vesilain 2 luvun 30 §:stä johtuvia vaatimuksia. Samoilla perusteilla luvan puuttuminen ei estä soveltamasta myöskään vesilain 2 luvun 29 §:ää, jonka mukaan rakennelman omistaja voidaan määräedellytyksin velvoittaa sallimaan muun ohella liikenteen turvaamiseksi tarvittavia toimenpiteitä.
Edellä olevilla perusteilla Kajalan lossin ei voida sen rakentamisajankohtana katsoa estäneen vedenjohdoista ja vesilaitoksista 23.3.1868 annetun asetuksen 11 §:n tarkoittamalla tavalla kulku- tai lauttausväylää, kalan nousemista ja laskemista eikä myöskään sulkeneen tai estäneen veden tarpeellista juoksua. Lossirakennelmaa ei myöhemmin ole haitallisia vaikutuksia lisäävällä tavalla muutettu. Vesilain 21 luvun 3 §:ssä (264/1961) tarkoitetulle virka-avulle Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunnan velvoittamiseksi hakemaan Kajalan lossin ylläpitämiseen vesilaissa tarkoitettua lupaa ei ole ilmennyt muutakaan perustetta. Tämän vuoksi hallinto-oikeuden ja vesioikeuden tähän velvoittavat päätökset on kumottava ja ympäristökeskuksen virka-apuhakemus hylättävä.
Virka-apua ei ole haettu eikä asiaa muutoinkaan käsitelty sillä perusteella, että lossi olisi oikeudettomasti sijoitettu vieraalle vesialueelle. Tällä päätöksellä ei siten ratkaista, onko Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunnalla vesilain 2 luvun 7 §:ssä tarkoitettua tai muuta oikeutta lossirakennelmien pitämiseen asianomaisella toiselle kuuluvalla alueella.
3. Hallintolainkäyttölain 74 §:n 1 momentin mukaan asianosainen on velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että asianosainen joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Harkittaessa julkisen asianosaisen korvausvelvollisuutta on pykälän 2 momentin mukaan otettava erityisesti huomioon, onko oikeudenkäynti aiheutunut viranomaisen virheestä.
Kun otetaan huomioon asian laatu ja vallinnut oikeudellinen epäselvyys, valvontaviranomaiselle vesilain 21 luvun 2 §:n mukaan kuuluvat velvollisuudet sekä asian eri käsittelyvaiheet kokonaisuudessaan, oikeudenkäynti ei ole johtunut edellä tarkoitetulla tavalla viranomaisen virheestä. Tässä tilanteessa ei ole kohtuutonta, että Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunta saa asian lopputuloksesta huolimatta pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Tiekunnan oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus on näin ollen hylättävä.
Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Timo Silenti, Hannu Koskinen, Marita Liljeström, Pekka Vihervuori ja Ilkka Pere sekä ympäristöasiantuntijaneuvokset Pentti Hannonen ja Ilkka Hirsto. Asian esittelijä Tuulia Riikonen.